Muurien murtaja ja siltojen rakentaja
Heli Pruuki: Sydänten piispa Irja Askola. TAMMI 2022. 316 s.
Eipä siitä ole pitkä aika, kun ilmestyi Anne Mattssonin kirjoittama elämäkerta Irja Askolasta. Ajattelin vähän, että eiköhän tuossa tullut jo kaikki sanottua. Ei siitä mitään puuttunut paitsi se toinen näkökulma ja lähestymistapa. Ja uskon, että vielä tutkittavaa löytyy. Irja Askolan saamaa vihapostia on kyllä jo tutkittu pro gradu-tutkielman muodossa (Ari Kekkonen: Vihapostilla 2015). Ei voi muuta kuin ihmetellä, mistä ihmeestä vihapuhe nousee, kun se kaiken lisäksi näyttää ihan järjettömältä ja perusteettomalta. Vielä enemmän kauhistuttaa se, että vihapuheen syytäjät ovat (olevinaan) kristittyjä. Ymmärrän kyllä, että sen voi katsoa johtuvan kristittyjen Pyhästä kirjasta, Raamatusta, joka ei naispappeutta ja –piispuutta tunne, vaikka ei se tunne oikeastaan kristillistä pappeuttakaan erityisvirkana, jos tarkkaan otetaan. Osa vihapuheesta näyttää olevan avioliittoon ja seksuaalietiikkaan, erityisesti homoseksuaalisuuteen liittyvää. Uuden tien päätoimittaja Leif Nummela oli pääkirjoituksessaan arvostellut jyrkästi Irja Askolan valintaa piispaksi, mikä arvostelu ilmeisesti kumpusi sekä naispiispuuden että homojen vastustamisesta (tämä maininta löytyy varsinaisesta tekstistä, mutta sitä ei löydy kirjallisuusluettelosta). Irja Askola onnistui kohtaamaan Nummelan kirkolliskokouksessa ja kertoi tälle pahoittaneensa mielensä kirjoituksen johdosta. Tällä minä -viestillä syntyi yhteys vihapuheen esittäjään ja heidän kerrotaan ystävystyneen. Tämä tarkoittanee varmasti sitä, että eri mieltä voi ja saa olla, mutta loukata ei tarvitse eikä saa. Monen muunkin henkilön kanssa Irjalla tuntuu olleen juuri tällainen suhde, että asioista oltiin eri mieltä, mutta kunnioitettiin toista ihmisenä.
Niin Lappeenrannasta kuin olen
kotoisin, en ole Irjan kanssa ollut tekemisissä. Hänen äitiään kyllä usein
tapasin ja olimme hyvä päivän tuttuja. Tunsin hänet lähinnä Lauritsalan
seurakunnan arvostettuna luottamushenkilönä. Homoparin lähetystyöhön
siunaamistilaisuudessa olin läsnä Lappeenrannan seurakunnan virallisena
edustajana. Edellispäivänä olin ollut Lähetysseuran vuosikokouksessa, jossa
ehdotettiin, ettei homoparia lähetetä. Esitys kaatui äänestyksessä.
Lähetysseuran toiminnanjohtajan suulla oli edellä tullut ilamistuksi selkeä
pasuunan ääni: Lähetysseura noudattaa Suomen lakia eikä syrji ihmisiä työnhaussa,
ei myöskään seksuaalisen suuntautuneisuuden perusteella. En jaksanut ymmärtää
ihmisiä, jotka banderolleja kantaen yrittivät häiritä pyhään tilaisuuteen
kokoontuneita. Muutamat Lähetysseuran ystävät ovat ilmoittaneet siirtyvänsä
kannattamaan muita järjestöjä, niitä, jotka eivät noudata Suomen lakeja eivätkä
kirkkomme järjestystä.
Irjasta tuli tahtomattaan ja ansaitsemattaan häikäilemättömän kirkkopoliittisen taistelun osapuoli. Syynä oli se, että hän toivotti kaikki ihmiset tervetulleiksi kirkkoon ja Jumalan armon osallisiksi. Sehän ei toisille kelpaa. Pelkkä armo ei riitä, tarvitaan myös tuomioita. Taustalla on myös raamatuntulkinta. Raamattu ymmärretään lakikirjana ja sitä yritetään noudattaa joissakin asioissa kirjaimellisesti välittämättä siitä, mitä erilaiset raamatunlauselmat alkuperäisessä yhteydessään tarkoittavat. Joissakin tapauksissa on kysymys patriarkalismin puolustamisesta, mihin valitettavasti Raamattu antaa valitettavasti aihetta. Raamattu tarvitsee feminististä tulkintaa. Joillekin feminismikin on punainen vaate. Naisten on pitänyt taistella omien oikeuksiensa puolesta. Ensimmäisen naispuolisen suomalaisen piispan tehtävksi jäi taistelu miesvallan lasikaton murtamiseksi. Nainen toi piispanakin miehistä poikkeavan tapakulttuurin. Irja teki tuomiokapitulista piispan toimiston ja avasi ovet toimistoonsa kaikkien tulla sisään vapaasti. Piispan virka-asunnoissa kokoontui usein ”nuotiopiiri”, johon kutsuttiin eri tahoja edustavia henkilöitä keskustelemaan ja esittämään mielipiteitä ja kokemuksia kirkollisesta elämästä ja haasteista, joihin yhteiskunnassmme olisi löydettävä ratkaisu. Ennen on kirkkoa johdettu ylhäältä päin sanellen, mitä pitää tehdä ja kuinka toimia. Irjan toimintatapa oli toisenlainen: kirkkoa johdetaan alhaalta päin, kuunnellaan ihmisiä ja kysytään heiltä sekä ongelmia että niiden ratkaisuja. Kapitulin henkilökuntakin oli ällistynyt uudesta toimintatavasta. Uutta piispaa yritettiin opastaa kertomalla, miten ennen on tehty ja miten on muka hyväksi havaittu. Mutta sitten alettiin tottua siihen, että voidaanhan toimia ihan toisellakin tavalla ja hyvä niin. Valitettavasti Irja jäi välillä tiukassa henkien taistossa yksin myös virkaveljiensä taholta. Eniten myötätuntoa ja yhteistyötä edustavia virkaveljiä olivat arkkipiispa Kari Mäkinen ja Porvoon piispa Björn Vikström, ellei mukaan lasketa ortodoksisen kirkon metropoliitta Ambrosiusta, joka - liekö yllättävää – kohteli naispuolista piispaa veroisenaan ja tasaväkisenä keskustelukumppaninaan ekumeenisessa kohtaamisessa. Muilta piispoilta ei paljon solidaarisuuden osoituksia tullut, mikä antaa ymmärtää, että Irja koki itsensä aika paljon hylätyksi kollegojensa joukossa.
Jos joku on kiinnostunut kirkollisesta hyväveli-verkostosta, joka häärää kulissien takana piispanvaalin aikana, niin tähän kirjaan sisältyy hämmästyttäviä paljastuksia vaalipelistä. Piispanvihkimisjuhlan pöytäjärjestyskin on jo vamiiksi suunniteltu ennen kuin piispaa on edes valittu. Onneksi itse vaalit ovat rehelliset. Voi siis käydä niin, että kaikki etukäteisjärjestelyt menevät täysin uusiksi, niin kuin tässä tapauksessa kävi.
Pruuki on haastatellut lukuisan määrän henkilöitä ja käynyt sähköpostikeskustelua melkein yhtä monen kanssa. Kaikki kehuvat kilvan Irjaa, hänen persoonaansa ja aikaansaannoksiansa. Sanoisin, että tämä positiivisten ystävien verkosto on hämmästyttävän laaja. Se merkitsee sitä, että piispan itsensä on täytynyt olla harvinaisen energinen ja toimelias, ja sellaiseksi hänet havaitsivat jo Geneven päämajan ulkomaalaiset työtoverit, jotka uskoivat hänen tehtäväkseen haastavia toimeksiantoja. Suomessa piispan tuttavapiiri ei koostunut vain kirkollisista ystävyyssuhteista. Ystäväpiiri ulottui myös presidentteihin, ministereihin ja kansanedustajiin EU-komissaari Jutta Urpilaista unohtamatta. Ystäväpiiri ei rajoittunut vain naisiin, vaan myös monet miehet olivat havainneet piispan päämäärätietoiseksi yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden asianajajaksi. Kaikki nämä henkilöt ansaitsisivat tässäkin tulla nimeltä mainituiksi, mutta kun heitä on niin paljon, ei tähän kirjoitukseen enää muuta tekstiä mahtuisikaan. Ja kuinkahan paljon tukijoita on jäänyt kirjassa nimeltä mainitsematta ja haastattelematta, kun kirjoittajakin on ehkä joutunut rajaamaan henkilöiden lukumäärää.
Ensimmäinen naispuolinen piispamme tulee jäämään historiankirjoihin nöyränä heikoimpien oikeuksien puolustajana, lasten ystävänä ja ihmisenä, joka yritti purkaa muureja ja rakentaa siltoja. Piispan oma kädenjälki näkyy runoina, jotka avaavat aina uusia kirjan lukuja.