Varmuus pelastuksesta

1 Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi, meillä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta rauha Jumalan kanssa. 2 Kristus on avannut meille pääsyn tähän armoon, jossa nyt lujasti pysymme. Me riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen. 3 Me riemuitsemme jopa ahdingosta, sillä tiedämme, että ahdinko saa aikaan kestävyyttä, 4 kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksesta selviytyminen antaa toivoa. 5 Eikä toivo ole turha, sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen.

Tänään on vuoden 2000 ja samalla uuden vuosituhannen ensimmäinen rukouspäivä. Erityistä hohtoa rukouspäivillä ei taida nykyään olla, vaikka valtiovalta presidentin ja opetusministerin johdolla kehottelee kansaa osallistumaan ahkerasti jumalanpalveluksiin. Entisaikaan rukouspäiviä vietettiin mm. kansallisen katastrofin yhteydessä, joskus myös kiitoksen merkeissä, silloin kun elämä pyyhki hyvin. Nykyäänhän on niin, että samanaikaisesti toisilla pyyhkii hyvin, toisilla huonosti. Taloudelliset suhdanteet eivät kuitenkaan anna aihetta tälle rukouspäivälle, vaan päivän liittyminen kristittyjen ykseyden rukousviikkoon. Nyt on aika sekä rukoilla kristittyjen yhteyttä että toteuttaa sitä. Erityinen syy kristittyjen yhteyteen on riemuvuosi, tämä pyöreä vuosiluku vielä hieman raamiensa yli venytettynä. Vuoden 2001 pääsiäisenä nimittäin kristityt sattuvat viettämään pääsiäistä samaan aikaan. Toivottavasti ei enää olisikaan erilaisia kalentereita, vaan noudatettaisiin yhtä ja samaa kalenteria. Tämä menee jo hurskaiden toiveiden puolelle. Mutta toivoa pitää. Onhan tämä riemuvuosi myös toivon vuosi.

Ykseydestä pitää tietysti mainita se, että se on enemmän kuin yhteys. Ykseys merkitsee yksimielisyyden saavuttamista keskeisissä kysymyksissä. Niiden perusteella toivotaan kirkoilla olevan tulevaisuudessa toistensa tunnustama virka ja sakramentit. Tähän asti on kuljettu melkein 2000 vuotta eri suuntiin. Toivoa sopisi, ettei tarvitse kulkea toista 2000 vuotta, kunnes päästään taas keskinäiseen ykseyteen, jota Vapahtajamme jäähyväisrukouksessaan rukoili.

Viime vuosituhannen merkittävin saavutus kristittyjen ykseyden tavoittelemisessa oli varmaan Kirkkojen Maailmanneuvoston perustaminen. Mutta kauas siitä ei jää jälkeen – juoksuvertausta käyttäen -vuosituhannen viime metreillä tapahtunut loppurutistus. Katolisen äitikirkkomme kanssa saavutettiin yhteisymmärrys uskonpuhdistuksen keskeisessä kohdassa, vanhurskauttamisopissa, minkä perusteella uskonpuhdistuksen aikaiset oppituomiot julistettiin kohteettomiksi. Mistään äitikirkon syliin hyppäämisestä ei tässä ole ollut kysymys. Meitä erottavia asioita on vielä monta, niistä tärkeimpänä ehtoollisyhteyden puuttuminen, mikä taas johtuu siitä, ettei katolinen kirkko hyväksy luterilaisen kirkon pappisvirkaa päteväksi. Ehtoollisyhteyden puuttuminen saattaa monesti jakaa perhekuntiakin siellä, missä on solmittu seka-avioliittoja. Meillä tämä koskee etupäässä suhdetta ortodoksiseen sisarkirkkoomme.

Kristittyjen ykseyspyrkimykset eivät tarkoita kevyttä kaupantekoa uskon perustaa koskevissa kysymyksissä. Ei tässä tehdä kompromisseja yksimielisyyden saavuttamiseksi. Keskustelevat osapuolet yrittävät keskustellen päästä Raamatun uuteen ymmärtämiseen tai vaikka ymmärtää sen vanhalla tavalla, mutta huomata samalla, etteivät käsityksemme eroa toisistaan perustavasti. Tai määritellään tarkasti erot. On hyvä määritellä, mikä meitä yhdistää ja mikä erottaa.

Hallituksen määräämä iltasaarnan teksti on apostoli Paavalin tärkeimpiin kuuluvasta opetuskirjeestä, kirjeestä Rooman seurakunnalle. Luvussa 5 on myös keskeisiä kohtia, jotka ovat olleet aiheena uskonpuhdistukselle. Jo avausjae kertoo vanhurskauttamisesta uskon kautta. Tässä on kysymys pelastusopista. Miten ihminen kelpaa Jumalalle? Vastaus kuuluu: yksin uskomalla Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ansioon. Levoton sielu löytää rauhan silloin, kun pelastus ei jää riippumaan omista suorituksista ja ansioista. Suoritususkonnollisuus vie rauhan. Jos pelastus riippuu omista suorituksista, ihminen on kuin Münchhausen, joka yrittää pelastaa itsensä suosta vetämällä itseään tukasta. Miksi joku sitten yrittää pelastautua omilla suorituksillaan, jos kerran tiedetään, ettei siihen tarvita suorituksia? Se johtuu ihmisen luontaisesta taipumuksesta tulla toimeen omillaan. Ihminen ei halua olla kenestäkään eikä mistään riippuvainen. Jo syntiinlankeemuskertomus ilmentää ihmisen pyrkimystä riippumattomaksi, oman elämänsä sankariksi, joka ei toisten apua kaipaa, ei Jumalankaan. Kieltäytyminen uskomasta Jumalaan ei monenkaan ihmisen kohdalla tarkoita älyllistä vaikeutta tunnustaa riippuvuuttaan ihmisen yläpuolella olevasta korkeammasta todellisuudesta. Se tarkoittaa enemmänkin toiveikasta luottamusta omaan järkeen, omiin voimiin ja mahdollisuuksiin selviytyä tästä elämästä ilman metafyysisiä ja uskonnollisia selitysperusteita.

”Kristus on avannut meille pääsyn tähän armoon.” Jumalan ja ihmisen välillä ei ole passipoliiseja eikä tullivirkailijoita. Kristus on avannut suoran yhteyden Jumalaan. Suurissa kirkkokunnissa papisto toimittaa taivasten valtakunnan avaintenvallan virkaa. Avaimet ovat papin taskussa. Hän joko avaa taivaan portteja tai sulkee niitä. Meidän luterilaisessa kirkossamme pappisvirka on olemassa etupäässä järjestyksen ylläpitämiseksi. Papilla ei ole mitään erityistä olemuksellista erityislaatua, joka tekisi hänestä välittäjää Jumalan ja ihmisten välillä. Alttarille pääsykin on meidän kirkossamme kaikille vapaa. Valitettavasti alttarikaide voidaan mieltä erottavaksi muuriksi. Tosiasiassa alttarikaide on osa itse alttaria. Alttarikaiteen sisä- ja ulkopuoli ovat ihan yhtä pyhiä paikkoja. Jumalanpalvelusuudistuksessa tullaan lisäämään seurakuntalaisten osuutta alttarikaiteen sisäpuolella tapahtuvaan toimintaan. Uusien kirkkojen arkkitehtuurissa alttarikaide ei ole umpinainen yhtä vähän kuin portilla suljettu. Se on jokseenkin avoin ja korostaa siten Raamatun sanan kuvausta avoimesta pääsystä Jumalan luo. Jatkossa tullaan maallikkoja näkemään ehtoollispöydän kattajina ja ehtoollisen jakajina. Liturgina toimii kuitenkin pappi, järjestyksen vuoksi. Järjestyskin on pitkäaikaisen kokemuksen sanelemaa. Kristillisten yhteisöjen pirstoutuminen on suurinta siellä, missä pappisvirka on heikko.

Nykyaikaisia kysymyksiä on, tarvitaanko itse kirkkolaitosta, instituutiota? Eikö pääsy Jumalan luo ole niin suora ja välitön, ettei kirkkoa tarvita? Tutkijat esittävät saman väitteen toisin sanoin: ”Jeesus julisti Jumalan valtakuntaa, alkuseurakunta julisti kirkkoa.” Tämä toteamus vaatii otaksumaa, että Jeesuksen sanat Pietarille ”tälle kalliolle minä perustan seurakuntani”, ovat myöhempiä lisäyksiä aitoihin Jeesuksen sanoihin. Tutkimus saa vapaasti tutkia. Uskonpuhdistus antaa kyllä kirkon institutionalisoiduille muodoille tietyn merkityksen. Ilman kirkkoa ei olisi sanan ja sakramentin virkaakaan. Olisikohan kristinuskoa edes olemassa ilman kirkkoa? Aate ilman järjestäytynyttä yhteisöä ei olisi elinvoimainen.

Lappeenrannassakin on kristillinen yhteisö, joka käyttää itsestään nimeä kirkkoon kuulumattomat. Ainakin järjestyksen ylläpitämiseksi ja harhaoppien leviämisen välttämiseksi tarvitaan instituutioita.

Jeesus on avannut pääsyn Jumalan luo. Pääsy Jumalan luo on kuin kuninkaan vastaanotto. Sanaa pääsy käytetään ilmaisemaan tuloa Jumalan luo. palvelemaan häntä. Jeesus johdattaa ja opastaa tälle vastaanotolle. Jeesus avaa meille oven Kuningasten kuninkaan vastaanotolle. Mitä kohtaamme Jumalan vastaanotolla? Armon, ei tuomiota, ei kostoa, vaan iloisen, varauksettoman, ansaitsemattoman, uskomattoman Jumalan hyvyyden. Jumalan vastanotto on kuin tuhlaajapojan isän vastaanotto pojalleen. Jumalan armollisuus yllättää. Toiseksi sana pääsy tarkoittaa satamaa. Niin kauan kuin itse yritimme omin avuin, myrsky riepotteli, mutta kuultuamme Kristuksen sanan olemme päässeet Jumalan armon satamaan. Jeesuksen tähden meillä on pääsy Jumalan luo.

Mitä apostoli Paavali sitten puhuu ahdingosta, kestävyydestä ja koetuksesta, tarkoittaa paljolti Rooman seurakunnassa vallinnutta tilannetta vuonna 56 j.Kr. Kristityt eivät olleet mikään hyväksytty uskonyhteisö. Kristityn nimi merkitsi olosuhteiden aiheuttamaa painetta, vainoa, epäsuosiota ja yksinäisyyttä. En tiedä, heitettiinkö kristittyjä petojen eteen Roomassa jo vuonna 56, mutta ehkä silloinkin kristityn nimellä oli epäsuotuisa kaiku. Vaati otsaa tunnustaa uskoaan. Siitä piti ehkä maksaa. Paavali yrittää rohkaista Rooman kristittyjä. Kulta tulessa koetellaan, kristittyä ahdingoissa. Ahdinko puhdistaa ja vahvistaa.

Suomalaisessa yhteiskunnassa uskon tunnustaminen ei ole nykyään kovin vaikeata. Monet julkisuuden henkilötkin tunnustavat uskonsa. Presidentin vaaleissa uskon tunnustamista ainakin kysytään. Toisaalta asiaa pidetään yksityisasiana, toisaalta sitä pidetään suomalaisen kulttuurin kuuluvana, että on kristitty ja kirkon jäsen.

Yksi tekstin avainsana on toivo. Kun riemuvuotta vietetään nimenomaan toivon vuonna, niin teksti tuo esiin todella tärkeän ajankohtaisen termin. Kristillinen usko on toivon antaja. Eikä toivossa eläminen ole turhaa. Toivo ei ole pelkkiä toiveita. Toivo perustuu uskoon, että maailman historia ja elämän kohtalot ovat Jumalan käsissä eikä Jumala salli tuhon voittaa. Uuden vuosituhannen näköalat ovat osittain hieman synkät. Vaikka kehitys kulkee eteenpäin, Nokialla pyyhkii hyvin ja Suomi pysyy pystyssä Nokian varassa. Tekninen kehitys toimii muutenkin hyvin. Mutta sotimisella ei näy olevan loppua. Ydinasenapin laukaisuperustetta on taas jonkin verran helpotettu. Kolmas maailma on pudonnut kehityksen kelkasta pois. Ihmiskunnan taivaalla on synkkiä pilviä, Ilmestyskirjanomaista tuhon uhkaa.. Kristittyjä tuhon enteiden ei pitäisi pelottaa. Jumala on vuodattanut sydämiimme jopa rakkauden. Rakkauden teoille olisikin nyt valtavasti ja maailmanlaajasti kysyntää.