23.sunnuntai helluntaista 8.11.2020 (pöytälaatikkosaarna)

Matt. 18: 15-22 (UT2020)

Pahaa tekevä veli

¹⁵ »Jos veljesi tekee sinulle pahaa, pidä hänelle puhuttelu kahden kesken. Jos hän kuuntelee sinua, olet voittanut hänet takaisin. ¹⁶ Mutta jos hän ei kuuntele, ota mukaasi yksi tai kaksi muuta. Näin voi kaksi tai kolme todistajaa vahvistaa kaiken, mitä puhutaan. ¹⁷ Jos hän ei kuuntele heitäkään, kerro se seurakunnalle. Jos hän ei kuitenkaan kuuntele edes yhteisöä, suhtaudu häneen kuin muukalaiseen tai tullimieheen. ¹⁸ Minä vakuutan teille: Mitä ikinä sidottekaan maan päällä, se on sidottu myös taivaassa. Ja mitä ikinä vapautattekaan maan päällä, se on vapaa myös taivaassa.¹⁹ Minä vakuutan teille: Jos kaksi teistä rukoilee täällä maan päällä yksimielisesti, antaa taivaallinen Isäni teille, mitä ikinä pyydätte. ²⁰ Minä olen näet mukana siellä, missä kaksi tai kolme on koolla minun nimissäni.»

Vertaus säälimättömästä palvelijasta

²¹ Silloin Pietari tuli ja kysyi Jeesukselta: »Herra, kuinka monesti minun pitää antaa veljeni pahat teot anteeksi? Seitsemän kertaako?» ²² »Ei seitsemän vaan 77 kertaa», Jeesus vastasi.

Televisiosta tuli Amerikan presidentinvaaliehdokkaista kertova dokumentti. Istuvasta presidentistä kerrottiin, että hän on saanut vaikutteita isältään ja eräältä newyorkilaiselta vaikuttajalta. Opetus oli tämä: ”Älä pyydä koskaan anteeksi, vaan hyökkää.” Vastaehdokas oli perinyt kodin perintönä toisenlaiset tavat, koska hän pyysi anteeksi menettelyään. Tämä tapahtui useamman kerran. Korkeassa asemassa oleva mies, ehkä jo presidenttiehdokkuudestakin haaveileva joutui noloon tilanteeseen. Anteeksipyynnöllä hän alistui tunnustamaan, ettei hän ole nuhteeton ja erehtymätön. Mies tunnusti julkisesti erehtyneensä. Asia ei jäänyt tähän: hän yritti erehdyksensä jälkeen korjata aiheuttamansa vahingon. Hän muuten – siis ainakin dokumentin mukaan – onnistui siinä. Hän osoitti empatiaa toisia ihmisiä kohtaan, ehkä juuri niitä kohtaan, jotka olivat vääryyttä kärsineet.

Tämä minun puheenvuoroni ei ole vaalikampanja –puhe eikä minulla ole lainkaan poliittisia tarkoitusperiä. Tarkoitukseni on vain johdattaa päivän evankeliumin aiheeseen. Anteeksianto on kristillisen elämän ytimessä. Ei vain anteeksi pyytäminen ole tärkeää, vaan myös anteeksianto. Raamatun heiluttaminen kädessä kirkon edessä kristityksi tunnistamistarkoituksessa vakuuttaa minua paljon vähemmän kuin se, että pyytää julkisesti anteeksi ja tunnustaa mokanneensa raskaasti ja puolustamattomasti, vaikka Raamattu olisikin kotona hyllyssä.

Minut on kotona kasvatettu niin, että sanat kiitos ja anteeksi ovat ensisijaisen tärkeitä sanoja. Silloin kun ne sanat on sanottava, sitä jäädään odottamaan: ”No, mitäs pitää sanoa?” Lapsena tunsin usein olevani Vaahteramäen Eemelin osassa: minun oli tunnustettava mokani. Ajattelinkin siihen aikaan, että on se elämä helppo noilla vanhemmilla, kun saavat aina olla vahvoilla vastaanottamassa tunnustuksia. Lapsen osa oli olla aina syyllinen osapuoli. Vanhempana olen tajunnut, että joskus on vanhempikin erehtynyt. Lapsi on kaiken lisäksi tasavertainen ja samalla viivalla. Jos minä olen erehtynyt ja kohdellut lastani väärin, minun on kannettava anteeksipyytämisen vastuu. Se on varmin ja paras tapa levittää vastuun kantamisen perinne tulevalle sukupolvelle.  Olen toki oppinut senkin, ettei anteeksiantaminen ole mikään helppo asia. Uskottomuus on vaikea asia antaa anteeksi, niin myös insesti ja petos. On eri asia sekin, sanooko antavansa anteeksi vai antaako todella, siis tunnetasolla. Israelilaisäidin on vaikea antaa anteeksi terroristeille, poikansa murhanneille. Sodan tai väestön pakkosiirtojen takia kotinsa ja kotiseutunsa menettäneille on vaikeaa antaa anteeksi naapureille tai viranomaisille, joiden toimesta tällainen manööveri on tehty. Inkeriläinen Maria Kajava kertoo elämäkertakirjassaan, kuinka vaikeaa hänelle oli antaa anteeksi niille, jotka surmasivat hänen miehensä ja lapsensa. Hänen oli käytävä jonkinlainen Getsemane-taistelu läheisessä metsässä yksinäisyydessä voidakseen antaa anteeksi. Se taistelu vaati hikeä ja kyyneleitä. Jos ei olisi voinut antaa anteeksi, olisi antanut mielensä katkeroitua ja vihan täyttää mielen. Mutta kuinka katkera voi jatkaa elämää? Kuinka voi kohdata pahantekijät ratkeamatta liitoksistaan pohjattomassa katkeruudessaan, kun unohtamaankaan ei pysty. Voisi tietysti toivoa, että aika parantaa haavat, mutta tämä prosessi kestäisi niin kauan, ettei jaksaisi elää katkeralla mielellä kostamatta tai käyttäytymättä itsetuhoisesti. Rukoileva ihminen sai uuden voiman. Jumala laski hänen päällensä yli ymmärryksen käyvän rauhansa. Elämänsä Getsemanesta palasi yliluonnollisen rauhan saanut ihminen. Minä uskon sen, vaikken ole samaa kokenut enkä tiedä, pystyisinkö antamaan anteeksi, jos kokisin yhtä paljon vääryyttä kuin Maria Kajava elämässään koki.

Jokaisessa jumalanpalveluksessa on rippi, joka sisältää synnintunnustuksen ja ja anteeksiantamuksen julistamisen. Tämäkin käytäntö muistuttaa siitä, kuinka keskeinen ripin asema on kristillisessä elämässä. Nykyään on vain aiheellisesti kiinnitetty huomiota siihen, etteivät ihmiset suinkaan aina tule kirkkoon synnintunnossa. Monet tulevat häpeillen, jos edes rohkenevat tulla. He kokevat itsensä alamittaisiksi ja kelvottomiksi, mutta eivät nimenomaan syntisiksi, mitä sillä sitten tarkoitettaneenkin. Kun häpeää kokevalle ihmiselle julistetaan anteeksiantamus, hän kokee, että häpeä on hänen syntinsä. Hän on siis entistä kelvottomampi Jumalan edessä. Jumalanpalveluksen päällimmäiseksi tunnoksi jää kelvottomuus. Anteeksiantamus on hänelle se kelvottomuuden vahvistus. Mutta eikö ollut tarkoitus tulla jumalanpalvelukseen vapautumaan taakoista ja kelvottomuudesta. Tämä näkökohta on tullut heikosti huomioiduksi jumalanpalveluselämässä. Kun papit vielä haluavat nimenomaan julistaa yhteisessä ripissäkin mahtipontisesti ja omaa arvovaltaansa korostaen synninpäästön, kokee kuulija itsensä entistä arvottomammaksi. Yhteisen ripinhän ei tarvitse eikä pidä olla niin järeä. Se voi olla vain rohkaiseva armonvakuutus, jossa häpeääkin tunteva saa kokea olonsa rakastetuksi ja voi olla turvallisin mielin. Moni pappi lisää käsikirjan mukaiseen rohkaisevaan armonvakuutukseen yksityisen ripin sanoja muistuttavan synninpäästön tarpeettomasti. Pidettäköön yleinen armonvakuutus ja yksityinen rippi toisistaan erillään, ja muistettakoon, ettei yksityisenkään sielunhoidon tarvitse aina johtaa rippiin. Ja sekin olisi syytä muistaa, ettei rippiä ole hyvä liittää vallankäytön välineeksi. Aina kun se tulee vallankäytön välineeksi, siitä tulee hengellistä väkivaltaa.

Lestadiolaisessa herätysliikkeessä anteeksiantamusta pidetään uskon ydinsanomana. Valitettavasti tähänkin anteeksiantoon liittyy edellä mainittu ongelma ja vielä muita lisäksi

. Televisiosarjaa Kaikki synnit ei varmaan voi pitää täysin oikeana ja tasapuolisena kuvauksena lestadiolaisesta liikkeestä, mutta ei savua ilman tulta. Himojaan hillitsemään pystymättömät aikuiset miehet, itse asiassa seurakunnan johtajat, ovat käyttäneet asemaansa ja arvovaltaansa rikkomustensa salaamiseen. Syntinsä tunnustaneella on oikeus saada uhreilta anteeksianto. Jos uhri alkaa niskuroida ja kieltäytyy antamasta anteeksi, hänestä tulee syyllinen, vielä suurempi syyllinen kuin se, joka tämän prosessin sai aikaan. Hänhän rikkoo Herran rukouksen 5. käskyn kehotusta antaa anteeksi. Rukousta kehystävässä opetuspuheessaan Jeesus selventää asian: Jos emme anna anteeksi lähimmäisellemme, Jumalakaan ei anna meille anteeksi. Tästä siis tiedämme, ettei voi olla kristitty, jos ei anna anteeksi.  Tässä asiassa olisi tärkeää, ettei uhria lavasteta syylliseksi ja syyllistä syyttömäksi.

Luulen, että lestadiolaiselle kirkkokurilla on pohjansa juuri päivän evankeliumissa kuin myös Paavalin opetuksessa, ettei seurakunnan käräjäasioita pidä saattaa julkisen esivallan käsittelyyn (1 Kor.6)

, vaan asiat hoidetaan seurakunnan sisällä. Kirkossamme on omaksuttu se käytäntö, että Suomen lait pätevät myös seurakunnan sisällä ja rikosasiat on saatettava julkisen vallan tuomittaviksi. Se ei estä, etteikö seurakunta voi antaa omia lisäkurituksiaan. Yksi porsaanreikä kuitenkin lainsäädäntöön vielä jää. Papilla on oikeus - tai oikeastaan velvollisuus - vaieta yksityisessä ripissä tunnustetusta rikoksesta. Samalla hänen tulee kuitenkin neuvoa rikoksen tunnustanutta toimimaan itse Suomen lain velvoittamalla tavalla.

Lestadiolaisessa yhteisössä on tiettävästi käytössä hyvin matteuslainen hoitokäytäntö. Ensiksi seurakunnan johtaja opastaa eksynyttä lammastaan. Jos hän ei siitä ota opikseen, sitten hänet kutsutaan hoitokokoukseen, jossa useamman henkilön voimalla läksytetään kaidalta tieltä eksynyttä. Lopulta asia tuodaan vielä koko seurakunnan yhteiseen kokoukseen, siis ainakin tarvittaessa. Jos seurakunnan jäsen jatkaa väärällä tiellä, hänet eristetään yhteisöstä eikä häntä tervehditä, vaan pidetään kuin muukalaisena. Mutta tarkoittiko Jeesus tai evankelista Matteus, että tämä se nyt sitten on aina ja kaikkialla vallitseva kristillinen kirkkokurikäytäntö. Todennäköisemmin tämä oli Matteuksen kirjoittajan toimintaympäristössä vallinnut seurakunnallinen käytäntö, joka perustui ainakin osittain Jeesuksen antamiin ohjeisiin. Tapana oli kuitenkin, että seurakunta etsi Jumalan tahtoa epäselviin asioihin rukouksessa, minkä jälkeen asiasta päätettiin, ja se oli sitten Jumalan tahto aiempaa tarkemmin muotoiltuna. Kesti kuitenkin aikansa ennen kuin Matteuksen seurakunta sai oman kanonisoidun Uuden testamenttinsa ja ennen kuin edes oman evankeliuminsa kirjoittajan tuotos kanonisoitiin. Jos Paavali olisi tänään keskuudessamme, niin minä luulen, että hän kirjoittaisi vielä ainakin yhden kirjeen lappeenrantalaisille tai ehkä lestadiolaiselle herätysliikkeelle, jossa hän hieman tarkentaisi omaa käsitystään kirkkokurista tämän ajan seurakunnalle.

Pitäisiköhän anteeksiantamisessa olla aina joku tolkku, raja? Jos aina vain antaa anteeksi toisen töppäilyt, niin eikö hän ala pitää sitä itsestäänselvyytenä ja käyttää väärin sinun hyväntahtoisuuttasi?  Ainakin Pietari, yksi Jeesuksen oppilaista oli sitä mieltä. Jos esimerkiksi antaa anteeksi 7 kertaa, niin se on kyllä ihan liian paljon. Jos on antanut anteeksi niin monta kertaa, niin silloin on antanut anteeksi ihan tolkuttoman paljon. Juutalaisen rabbiinisen tulkinnan mukaan kolme kertaa oli ihan riittävä määrä. Pietari tuplasi juutalaisen käytännön ja pani vielä yhden kaupanpäälliseksi ajatellen, että on siinä kristitylle mittaa. Mutta Jeesus räväytti siihen sellaiset luvut päälle, että Pietari meni sanattomaksi. Luulenpa hänen olleen pitkää hiljaa. Pietarille ja meille lienee käynyt selväksi, että kaikki rikkomukset on annettava anteeksi. Niin kuin Jumala on armahtanut meitä, niin meidän on annettava toisillemme anteeksi.

Etusivu    Helluntaijakso