24. sunnuntai helluntaista 12.11.2023, isänpäivä (pöytälaatikkkosaarna))
Luuk.12:4-7 (UT2020)
Ketä pitää pelätä?
»Minä sanon teille, ystävät: Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin. Sen tehtyään he eivät voi enää tehdä pahempaa. Minä kerron teille, ketä teidän on syytä pelätä: pelätkää häntä, joka voi tappaa ja heittää teidät helvettiin. Aivan, minä sanon teille: pelätkää häntä. Eikö kahdella kuparikolikolla saa viisi varpusta? Silti Jumala näkee jokaisen niistä. Samoin on jokainen hiuksennekin laskettu. Älkää siis pelätkö. Te olette arvokkaampia kuin kokonainen varpusparvi.»
Vitsikäs raamatunselittäjä professori Lauri Thuren kertoo vanhasta rovastista, jonka päässä oli vain pari hiussuortuvaa. Rovasti kampasikin ”tukkansa” päälaen yli, mikä nauratti rippikoululaisia, varsinkin silloin kun tuuli kävi hänen ylitsensä. Siinä tukassa ei hiusten laskeminen ollut vaikeata. Muutenhan se mahdotonta. Pikkutarkat tosikot tosin tietävät, että blondilla on noin 145.000 hiusta, tummatukkaisella 120.000 ja punatukkaisella 90.000. Jeesuksen rohkaisevan puheen tarkoituksena on kertoa hänen oppilailleen, että Jumala pitää huolen omistaan niin tarkkaan, ettei yksikään hius putoa hänen päästään Jumalan tietämättä. Jumala siis varjelee omiaan. Jumala pyörittää planeettoja ja tähtisumuja. Miten hänellä riittäisi aikaa rovastin hiusten laskemiseen puhumattakaan pitkäkutrisemmista? Miten Jumala voisi välittää minusta? Psalminkirjoittaja kyselee retorisesti: ”Mikä on ihminen, että sinä häntä muistat? Mikä on ihmislapsi?” (Ps. 8:5). Kirjoittaja itse vastaa kysymykseensä: ”Kuitenkin pidät hänestä huolen.” Hän varjelee varpustakin koleana syyspäivänä ja jopa huurteisena jouluaamuna. Jumalan kämmenellä ei pelkää lintunen – eikä ihmisenkään tarvitse pelätä. Jos Jumala välittää varpusesta, niin eikö vielä enemmän ihmisestä, jonka hän on luonut omaksi kuvakseen?
Ihan niin sinisilmäinen ei Jeesus ole, että hän ei uskoisi omilleen tapahtuvan koskaan pahaa. Hän sanoo: ”Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin”. Jeesus ottaa huomioon sen, että niinkin pahasti voi käydä, mutta Jumalan mahdollisuuksista ei voi tehdä loppua. Jumalan kädestä lähteneenä ihminen on kutsuttu tähän ja tulevaan elämään. Luukas on välttänyt sielu-sanan käyttöä, jottei häntä tulkittaisi kreikkalaisen filosofian sielun kuolemattomuusopin kannattajaksi.
Mikä on sitten pahin pelättävissä oleva asia: se on iankaikkinen kadotus, jota Luukas kutsuu helvetiksi. Jumalan pelkääminen ei kuitenkaan ensisijaisesti perustele opetuslapsilta vaadittavaa tunnustajanrohkeutta, vaan sen tekee vakuutus Jumalan isällisestä huolenpidosta. Jumala, joka on voimallinen antamaan kuolleelle uuden elämän, on myös kaiken ajallisen elämän, varpustenkin ja ihmisten hiustenkin kohtalon säätäjä. Hänen varassaan, häneen turvautuen opetuslapset saavat elää iloisina ja rohkeina.
Meillä ei kyllä ole pelkoa, että meidän henkeämme uhattaisiin uskonnollisen vakaumuksen vuoksi. Ehkä voi joskus kyllä joutua kiusatuksi, mutta useimmiten kiusaaminen johtuu kiusaajan omasta pahasta olosta, jota pitää purkaa toiseen ihmiseen ikään kuin se nyt kiusaajan oloa parantaisi. Päinvastoinhan sinä käy: kiusaajalle tulee vielä pahempi olo, josta uhrikin maksaa. Itäisessä naapurimaassamme on poliittisen vallankäytön uhreja. He ovat toisinajattelijoita, joiden rohkeutta en voi muuta kuin ihmetellä. Ehkä toisinajattelijoilla on vähän sama ajatus kuin Jeesuksella: hänet voidaan surmata, mutta hänen ajamaansa totuutta ei voi hävittää. Totuus tulee kuitenkin esille ennemmin tai myöhemmin. Aina voi toivoa, että totuus voittaisi pian.
Jeesuksen sanat surmaamisesta ovat realistisia elämän kuvauksia. Sellaista tämä elämä on. Elämä on pelottavaa. Jokaisessa aamurukouksessa pyydämme, että Jumala varjelisi meidät alkavana päivänä pahasta, vaaroista ja onnettomuuksista. Kun olemme rukouksessa jättäneet itsemme Jumalan huomaan, ei voi muta kuin toivoa parasta. Joskus käy silti huonosti. Sellaisia tapauksia ajatellen pitää muistaa, että paha tapahtuma voi aiheuttaa hengen menon, muttei sulje meiltä sitä ovea, jonka Jumala on valinnut omilleen iankaikkisuudessa. Tässä kohtaa päivän evankeliumi liittyy kirkkokäsikirjan tälle päivälle merkittyyn otsikkoon Kahden maan kansalaisia. Toivottavaa tietysti on, että jokainen saisi elää nuoruuden ja keski-iän ja vielä toivottavampaa se, ettei elämä päättyisi uskon tunnustamisesta seuraavaan marttyyrikuolemaan niin kuin Jeesuksen oppilaille kävi ja ehkä tänään käy monille kristityille yhteiskunnissa, joissa joku toinen uskonto harjoittaa hegemonista valtaa. Ainoastaan tässä kohtaa Luukkaan evankeliumissa Jeesus kutsuu oppilaitaan ystävikseen korostaakseen läheistä suhdettaan oppilaisiinsa. Tämä on ystävyyttä, joka kantaa kuoleman rajan yli. Hädässä ystävyys koetellaan. Ystävät -sanalla Jeesus sitoo läheiset seuraajansa yhteyteensä.
Evankeliumista löytyy myös kosketus isänpäivään. Se on tämä Jumalan isällinen huolenpito kaikista luomistaan ihmistä, jotka ovat hänen kuvansa ja hänen huolenpitonsa kohde. Tässä tulee mieleen Efesolaiskirjeen sana: ”Minä polvistun Isän eteen, hänen, jonka asemaa jokainen isän ja lapsen suhde taivaassa ja maan päällä kuvastaa” (Ef. 3:14-15). Tämän pohjalta Luther sanookin, että Jumala on niin kuin paras mahdollinen isä. Jumala antaa hyvän isän mallin. Ristisanatehtävässä on usein vihje: esikuvina. Vastaus on isät. Jumala antaa rakkaudellaan ja huolenpidollaan mallin siitä, millainen isän tulisi olla lapsilleen. Ymmärrän kyllä, että hyvästä huolenpidosta monille tulee ensimmäiseksi mieleen äiti. Äitihän se on, joka perheessä toimii usein uhrautuvasti lasten hyväksi. Isistä ei voi sanoa aina samaa. Lutherilla oli ankara isä. Hän olisi toivonut pojastaan lakimiestä. Kun ei poika mennyt opiskelemaan menestyksellistä lakimiehen uraa, niin poika tuotti pettymyksen isälleen menemällä luostariin. Useat isät olivat niihin aikoihin ankaria lapsilleen. Nykyään voi olla välinpitämättömiä isiä ja päihteisiin sortuvia, jopa pelottavia isiä. Kun lapsi kuulee puhuttavan Jumalasta isänä, niin hän luo jumalakuvansa oman isänsä antamasta mallista ymmärtäen, että sellainen on Jumalakin, lapsistaan huolta pitämätön, ankara ja pahimmillaan arvaamaton käytökseltään. Luther selitti kuitenkin Vähässä katekismuksessaan, jota isien – huom! isien - tuli opettaa lapsilleen, että Jumala on kuin paras mahdollinen isä. Jumalan sukupuolittaminen vääristää kuitenkin jumalakuvaa. Inhimillinen kielemme aiheuttaa rajoituksia, ja varmaan patriarkaalinen kulttuuri on ollut syynä Jumalan nimityksiin. On siis syytä täsmentää, että Jumala on se, joka pitää huolen luomakunnastaan ja hän pitää huolta myös meistä.