5. sunnuntai helluntaista (pöytälaatikkosaarna 23.6.2024)
Luuk. 13: 1-5 (UT2020)
Juuri silloin Jeesuksen luona oli ihmisiä, jotka kertoivat hänelle joidenkin galilealaisten kohtalosta. Kun nämä olivat tulleet uhraamaan, Pilatus oli käskenyt tappaa heidät ja heidän verensä oli sekoittunut uhrieläinten vereen. Jeesus kysyi: »Luuletteko, että he joutuivat kärsimään, koska olivat syntisempiä kuin muut galilealaiset? Siitä ei missään tapauksessa ole kyse. Minä sanon teille, että jos ette muuta elämänne suuntaa, te kaikki tuhoudutte niin kuin he. Entä ne 18 ihmistä, jotka sortuva torni tappoi Siloassa? Luuletteko, että he olivat syyllisempiä kuin muut jerusalemilaiset? Eivät missään tapauksessa. Minä sanon teille, että te kaikki tuhoudutte niin kuin he, jos ette muuta elämänne suuntaa.»
Jeesukselle esitetyt kysymykset ovat samoja, jotka askarruttavat meitä, kun joka päivä kuulemme uutisia radiosta televisiosta ja sanomalehdistä. Kuulemme uutisia liikenneonnettomuuksista, sodista, terroriteoista, puukotuksista suomalaisessa ostoskeskuksessa. Eikö Jumala pidä omistaan huolta, kun hän antoi Estonia-laivan upota, vaikka laivassa oli koko joukko ruotsalaisia raamattukoulun oppilaita? Miten ylipäänsä näkyy Jumalan varjelus elämässä, kun kuka tahansa meistä voi joutua äkillisen onnettomuuden tai väkivallanteon uhriksi?
Onpa hyvä, että Luukas on tallentanut tällaisenkin episodin Jeesuksen elämästä, jotta kuulemme hänen vastauksensa. Oleellista on, että Jeesuksen mukaan väkivallantekojen ja onnettomuuksien uhrit eivät ole yhtään syntisempiä tai syyllisempiä kuin kuka tahansa ihminen. Valitettavasti kristillistä katsomusta uhkaa moralistinen ansioajattelu yhtä lailla kuin Jeesuksen ajan juutalaisuudessa. Moni ihminen kokee syyllisyydentuntoa sairastuttuaan tai jouduttuaan onnettomuuteen. Hän kyselee mielessään, mitä pahaa hän on tehnyt, kun onnettomuus kohtasi häntä. En osaa sanoa, johtuuko tämä syyllisyydentunto kristillisestä kasvatuksesta vai onko se ihan luonnollinen reaktio, jossa uhri syyllistää itseänsä. Mutta kristillisen julistuksen pitäisi lohduttaa ihmistä ilmoittamalla, ettei onnettomuus johdu ihmisen tekemistä synneistä. Toki ihmisen väärät valinnat voivat lisätä sairastumisen riskiä ja päihtyneenä toikkaroiminen altistaa onnettomuuksille, mutta ei silloinkaan kenenkään ulkopuolisen pidä lisätä ihmisen tuskaa syyllistämällä häntä, kun hän jo itsekin ymmärtää väärien valintojensa seuraukset. Jos torni kaatuu päällesi tai myrskytuuli kaataa puun päällesi, ei sinun tarvitse syyllistyä. Väkivallanteot taas johtuvat enimmäkseen ihmisistä, jotka vihapäissään tai rasistisesta motiivista aiheuttavat loukkaantumisen tai peräti kuoleman. Valitettavasti seksuaalirikoksissa usein uhri syyllistää itseään eikä uskalla tehdä ilmoitusta joutumisestaan väkivallan uhriksi.
Jeesus muistuttaa myös kaikkien ihmisten yhteisvastuullisuudesta: ”Minä sanon teille, että te kaikki tuhoudutte niin kuin he, jos ette muuta elämänne suuntaa.» Kärsimyksillä, onnettomuuksilla ja väkivallanteoilla on yhteinen nimittäjänsä. Olemme yhtä ja samaa ihmiskuntaa, jonka pitää yhteisesti kantaa vastuu keskuudessamme tapahtuvasta pahasta. Erityisesti maailman luonnonvaroja yli maapallon varojen kuluttavat länsimaat ovat paljon vartijoita. Moni kuulijoista on varmaan jo kyllästynyt ainaiseen ilmastokatastrofista varoittamiseen ja syyllistämiseen ja toivoisi, ettei koko sanaa enää mainittaisi, ei ainakaan kristillisessä puheessa. Mutta pakkohan se on mainita, sillä meidän teoillamme on nyt erikoista merkitystä, jos haluamme pitää maailman lämpenemisen aisoissa ja sitä myötä estää lämpenemisen aiheuttamat haittailmiöt. Meidän luontoa kuluttava elämäntapamme aiheuttaa sen, että monilta maailman ihmisiltä katoaa mahdollisuus jatkaa elämäänsä kotiseudullaan. On syntymässä uusi pakolaisuuden muoto, ilmastopakolaisuus. Kun valtameren nouseva vesi pyyhkäisee yli matalan saaren, ei asukkailla ole muuta vaihtoehtoa kuin rantautua sinne, missä on vielä kuivaa maata jalkojen alla. Ilmastonmuutos ei onneksi tule tsunamin lailla niin, ettei ehdi edes paeta. Ympäristökatastrofit tulevat panemaan maailman väestön ennen näkemättömällä tavalla liikkeeseen. Siellä, missä elämisen edellytykset katoavat, on lähdettävä liikkeelle, silläkin uhalla, että humanitaarista mieltä osoittavaa, apua tarjoavaa maata, on vaikea löytää.
Ajankohtainen ongelma on turvapaikanhaku. Tällä hetkellä näyttää siltä, että terroristivaltiolle yksi sodankäynnin muoto on välineellistetty maahanmuutto, jolla halutaan luoda epävakautta kansainvälisiä sopimuksia noudattavaan valtioon. Toivoisi, ettei tämän ongelman takia tarvitsisi supistaa kehitysyhteistyön tukea, jolla kehittyviä maita autetaan lujittamaan omaa koulutustaan terveydenhuoltoaan ja työllisyyttään. On korjattava niitä olosuhteita, jotka pakottavat ihmisiä lähtemään pakolaisiksi. Vainon kohteiksi joutuneille on luotava turvapaikkoja kansainvälisen lainsäädännön pohjalta. Humanitäärisen hädän kohteeksi joutuneita on autettava katastrofiavulla.
Jeesus siis kehottaa kaikkia ihmisiä parannukseen. Välinpitämättömyys lähellä ja kaukana olevista ihmisistä on se synti, joka vaatii parannusta. Syntimme ei ole suoranaista riistoa eikä vääryyden harjoittamista, mutta se on kuin Jerusalemin tiellä ryöstön ja väkivallan kohteeksi joutuneen miehen auttamista. Kristillinen laupeudentyö perustuu ajatukseen, että hätään joutunutta on aina autettava eikä hätä lue lakia. Kristittyinä koemme, että Jumala on ollut hyvä meitä kohtaan. Olemme saaneet nauttia runsaasti Jumalan hyvistä lahjoista. Jos olemme maailman onnellisimmaksi itsensä tunteva kansa, niin sitä suurempi syy meillä on jakaa Jumalan hyviä lahjoja niille, jotka kärsivät onnettomista olosuhteista. Aina on myös hyvä pitää mielessä, että onnettomuus tai väkivallanteon kohteesi joutuminen voi osua joskus omalle kohdallemme. Jos moralisoimme toisia onnettomasta kohtalosta, niin emmeköhän silloin ennakoi omaa kohtaloamme? Toivomme toki, ettei onnettomuus kohtaa meitä. Jumalan varjelustakin pyydämme jokaiselle päivälle, mutta olemme tietoisia siitä, että onnettomuuksia ei voi aina välttää.