Valvomisen sunnuntai  Lappeenrannan kirkko 17.11.2002

Virret: 148, 709, 716, 151: 1-4, 610: 5-9, 433:1- , 805, 163.

Evankeliumi: Mark. 13: 33-37

Jeesus sanoo:

»Pitäkää varanne, olkaa valveilla, sillä te ette tiedä milloin se aika tulee. Kun mies matkustaa vieraille maille ja talosta lähtiessään antaa kullekin palvelijalle oman tehtävän ja vastuun, niin ovenvartijan hän käskee valvoa. Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, koska talon herra tulee: illalla vai keskiyöllä, kukonlaulun aikaan vai aamun jo valjetessa. Hän tulee äkkiarvaamatta - varokaa siis, ettei hän tapaa teitä nukkumasta. Minkä minä sanon teille, sen sanon kaikille: valvokaa!»

 

Tämän kirkkovuoden sunnuntain nimenä on valvomisen sunnuntai ja otsikkona kirkkokäsikirjassa on kehotus ”Valvokaa!” Valvominen, valppaana oleminen on yksi elämän ulottuvuuksista, jota ei sovi unohtaa. Joissakin asioissa valvominen alkaa vain mennä nykyään kovin vaikeaksi. Terrorismin valvominen. Miten voi olla varuillaan julkisilla paikoilla, ostoskeskuksissa, toreilla, busseissa ja kahviloissa, jos joku kahjo päättää räjäyttää itsensä tarkoituksena tehdä vahinkoa toisillekin? Tai jos joku mielenterveyshäiriöinen sala-ampuja vaanii huoltoaseman asiakkaita? Ei voi varoa muuten kuin välttämällä julkisia paikkoja. Mutta kun niissä asioimista ei voi millään aina välttää. Elämme yhteiskunnassa ja maailmassa, jossa nykyään tuntee itsensä turvattomaksi ihan tavallinenkin tallaaja, ei vain turvamiesten ympäröimä valtion päämies tai joku muu silmää tekevä. Lappeenrannan kaupungissakin on laadittu turvallisuusstrategia. Tehdään ainakin se mikä voidaan pitääksemme ympäristömme turvallisena voidaksemme asua rauhassa ja nauttia elämästä. Sekin on varmaan huomattu, ettei turvallisuutta voi taata pelkästään lisäämällä poliiseja, vartijoita ja sotilaita ja säätämällä ankarampia rangaistuksia. Ei kai kukaan luule, että itsemurhapommittajaa pelottavat ankarat rangaistukset. On paneuduttava häiriökäyttäytymisen ja terrorismin syihin. On vältettävä yhteiskunnan eriarvoistuimista ja ihmisten syrjäytymistä, mikä tiettävästi aiheuttaa häiriökäyttäytymistä. Terrori kasvaa epäoikeudenmukaisuudesta ja sortovallasta, pitäisikö sanoa valtioterrorismista. Jo antiikin yhteiskunnasta tuttu kehotus ”konsulit, valvokaa” on tarpeellinen muistuttamaan viranomaisia ja päättäjiä siitä, ettei hyvinvointiyhteiskuntaamme päästetä rapautumaan, niin että jotkut ihmiset menettävät uskonsa kykyyn vaikuttaa demokraattisen päätöksenteon kautta. Kehotus valvomiseen koskee myös vanhempia. Lapsia ei voi eikä saa jättää heitteille. Vanhempien on valvottava sekä omaa elämäänsä että varjeltava lapsiaan ja osoitettava heille rakkautta sekä rajoja.

Kehotus valvomiseen voidaan myös ymmärtää ympäristökatastrofien torjumiseksi. On valvottava, etteivät ympäristömyrkyt, ydinaseet, vuotavat öljyjohdot ja ongelmajätteet tee elämäämme vaaralliseksi ja riistä tulevien sukupolvien elämää. On elettävä niin vastuullisesti, että maapallomme säästyy elinkelpoisena myös lapsillemme. On käsittämätöntä, miten yksi sivistysvaltioksi luultu suurvalta voi kieltäytyä kansainvälisestä ilmastosopimuksesta sillä perusteella, että se kaventaa heidän hyvinvointiaan. Hehän ovat jo maailman parhaiten voiva kansakunta! Tarvitaan kansainvälistä oikeutta, joka panee öykkärit ruotuun.

Kun Vapahtajamme Jeesus kehottaa valvomiseen, hän ei kuitenkaan tarkoita ainoastaan eikä nimenomaan sitä, että johtajien pitäisi valvoa alaisiaan ja päättäjien kansan elämää. Jeesus ei kehota toisten valvomiseen, vaan omaan itsensä valvomiseen. Seurakunnassakin on aika usein ongelma, että löytyy kauheasti niitä, jotka valvovat toisten elämää. Moralismille luonteenomaista on oman ylemmyyden tunto toisten hairahduksia katsellessa. Sellaiseen Jeesus ei kehota, vaan varoittaa siitä. Hän kehottaa tarkkailemaan omaa elämäänsä ja valvomaan sitä. Se on samaa kuin partiolaiselle kuuluva kehotus: Ole valmiina!  Partiojohtaja tai vartiojohtaja muistuttaa siitä partiolaisia, jotka vastaavat kehotukseen: Aina valmiina.” Kristityn on elettävä elämäänsä valveutuneesti. Tehtävät on hoidettava ajallaan ja kunnolla. Jeesus itse käyttää valvomisesta vertauskuvaa ulkomaille menevästä miehestä, joka lähtiessään antaa kullekin palvelijalle oman tehtävän ja vastuun, ja käskee ovenvartijan valvoa. Tässä yhteydessä ei ehkä tarvitse ajatella, että tehtäväksemme on annettu lähetyskäskyn toteuttaminen, vaan hengellisen elämän hoitaminen. Jos joku asia on kirkossamme retuperällä, niin se on hengellisen elämän hoitaminen. Keskiajan kirkko laati listan seitsemästä kuolemansynnistä, joista yksi oli hengellinen velttous. Nykyään näyttää siltä, että hengellisen elämän velttouden laskeminen kuolemansynniksi koetaan vitsiksi. Jos hengellisen elämän hoitamisen laiminlyöminen lasketaan kuolemansynniksi, niin sittenhän koko kansa tekee kuolemansyntiä niin paljon kuin ehtii. Eihän sellainen tietenkään voi olla kuolemansyntiä, mitä kaikki tekevät, näinkin ajatellaan. En ehdota paluuta keskiaikaan, mutta kuolemansynti on joka tapauksessa synti, jonka jatkuva tekeminen aiheuttaa hengellisen kuoleman. Riippumatta siitä, kuinka vähän tai paljon ihmisiä lankeaa kuolettavaan syntiin. Jos hengellistä elämää ei hoideta, niin siitä syntyy hengellinen kuolema. Tämän asian laita on ihan sama kuin syömättä jättämisen. Pitkäaikainen aliravitsemus on vakava asia. Ruoan nauttimisessa näläntunne on meihin sisään rakennettu järjestelmä, joka varjelee meitä aliravitsemukselta. Hengellisessä elämässä ei ehkä ole tällaista turvajärjestelmää, joka hälyttäisi.

Kirkollisen elämän tehostamiseksi on laadittu lainausmerkeissä ”ravitsemusohjelma”, joka tunnetaan paremmin nimellä "Seurakunta 2000". Mietintö esittelee kristillisen elämän tuntomerkkejä: 1) Kristitty tunnustaa uskonsa kolmiyhteiseen Jumalaan ja rohkenee kasteen perusteella kutsua itseään kristityksi.  2) Hän osallistuu seurakunnan kasteopetukseen ja huolehtii lastensa kastamisesta ja kristillisestä kasvatuksesta. 3) Pitää huoltaa omasta rukouselämästään (aamu- ja iltarukous, ruokarukous). 4) Elää yhteydessä kokoontuvaan seurakuntaan. 5) Omistaa Raamatun, virsikirjan ja katekismuksen uskon ja seurakuntansa elämän peruskirjoina. 6) Osallistuu seurakunnan taloudellisen ja muun yhteisöllisen vastuun kantamiseen. Ei voi sanoa, että kristityltä vaadittaisiin ylivoimaisen paljon. Moni saattaa ennemminkin ajatella, että eiköhän kristillisen elämän rima aseteta liian alas. Pitäisi olla aktiivisempi ja touhukkaampi. Minä tyydyn tähän ja koen, että tässäkin on aika paljon tekemistä. Aamurukous meinaa helposti unohtua jos iltarukouksen sentään muistaakin. Ruokarukouksen toteuttamien on aika ongelmallista, kun ei ainakaan perhe ole usein koolla yhtaikaa kotona, josko edes viikonloppuisin. Yhteys kokoontuvaan seurakuntaankin on monen seurakunnan jäsenen kohdalla hunningolla. Ainakin mikäli asia koskee seurakunnan yhteistä jumalanpalvelusta, mitä se mielestäni nimenomaan pääosin tarkoittaa. Muistutus osallistumisesta yhteiseen jumalanpalvelukseen asettaa vaatimuksia myös jumalanpalvelukselle. Sellainen ravitsemusliike, joka aina tarjoaa pelkkää vanhaa näkkileipää, ei pärjää houkuttelevuudellaan. Seurakunnan kekkerissä, siis tässä jumalanpalveluksessa pitää olla puhuttelevuutta ja koskettavuutta. Työntekijän tulee laittaa koko persoonansa likoon, niin raskasta kuin se voi ollakin. Uudistuneessa jumalanpalveluksessa ei ole tarkoitus toimittaa jumalanpalvelusta pelkin virkamiesvoimin, mahdollisimman tehokkaasti ja vähin resurssein. Ei, jumalanpalveluksesta halutaan tehdä yhteinen seurakunnan juhla varhaiskirkon tapaan. Tässä tarkoituksessa on tämän jumalanpalveluksen jälkeen kirkkokahvit alasalissa ja vapaaehtoisten jumalanpalvelusavustajien opastus alasalissa tehtäviin, joissa ihan tavallinen seurakuntalainen voi antaa oman panoksensa seurakunnan hyväksi.

 

Lopuksi todettakoon vielä päivän evankeliumin pohjalta, että kristillistä elämää toteutamme iankaikkisuuden varjossa. Kun meille tehtävän antanut Herra palaa, meidän toimemme tarkistetaan, olemmeko tehneet sen, mikä oli vastuullamme, vai olemmeko eläneet välinpitämättömästi ja jättäneet Herran antaman tehtävän hoitamatta. Jeesuksen opetuksen mukaisesti ei ole merkitystä sillä tiedolla, milloin Herra palaa, puhumattakaan siitä, että pitäisi olla nukkumatta, ettei Herran tulo pääse yllättämään nukkuessamme. Koko homman juju on siinä, että meidän on elettävä koko elämämme vastuullisesti. Silloin ei ole väliä eikä merkitystä sillä, milloin Herra tulee. Tämä Jeesuksen opetus on hyvin tarpeellinen, koska meidän inhimillinen luontomme etsii aina porsaanreikiä voidaksemme laistaa tehtävästämme. Pakenisimme niin mielellämme vastuutamme ja jättäisimme päätehtäviemme toteuttamisen viime tippaan. Mutta Herra tosiaan haluaa, että ensin, sekä ajallisesti että priorisoiden, tehdään se, mikä on tärkeintä.

Tämän raamatunkohdan toinen tärkeä tarkoitus on opettaa, että historia kulkee kohti täyttymystään. Täyttymys tarkoittaa Jeesuksen toista tulemista. Kun Kristuksen ensimmäisestä tulemisesta on nyt kulunut yli 2000 vuotta, moni alkanee epäillä, että oppi Kristuksen tulemisesta taitaa kuuluu siihen kristillisten oppien joukkoon, joita nykyajan ihminen ei voi eikä hänen enää tarvitse uskoa. Uskontunnustuksessammekin lausumme aina tämän kohdan. Pitäisikö se nyt ehkä pyyhkiä pois? Ei pidä.  Elämme kristillistä elämää Kristuksen tulon odotuksessa.

Syy, miksi alkaisimme laiminlyödä kristityn kutsumustamme, voi olla siinä, että maailman elämäntapa alkaa vaikuttaa meihin. Mukaudumme tämän maailman mukaan. Ihminen kotiutuu helposti tähän maailmaan ja unohtaa, ettei hän elä täällä pysyvästi. Moni uskovakin väsyy. Nuoruudessa olet voinut kokea voimakkaan herätyksen. Olisikohan niin, että joka on nuoruudessaan kokenut tämän hyvin voimakkaasti ja ehkä lainomaisesti yrittänyt olla esimerkillinen kristitty, on väsähtäessään mennyt toiseen äärimmäisyyteen. Alkaa pitää omaa uskoon tulemistaankin höyrähtämisenä ja nuoruuden intoiluna ja kokee nyt hiljalleen tasoittuvansa ja alkaa rationalisoida uskonelämäänsä, niin ettei siitä kohta enää olekaan mitään jäljellä. Siinä käy kuin Ilmestyskirjan seurakunnalle: Ensi rakkaus kylmenee, ihminen pensistyy ja kyynistyy. Kun elämme kirkkovuoden rytmin mukaan, niin joka vuosi meitä aina muistutetaan valvomisen tarpeellisuudesta. Kun uskonelämää on hoidettu, niin silloin kristillistä elämää hallitsee vapautunut ja iloinen Herran paluun odotus.