12. su helluntaista, 1.vsk
Kirkko 19.8.07, vaalisaarna Lappeen kirkkoherran virkaan
Luuk 18:9-14,
Virret: 207, 132, 409, 373:1, 299:1- , (225, 289), 394:8-9
Mitä varten olet tullut kirkkoon? Tänään varmaan
vaalinäytettä kuulemaan! Mutta jos tämä ei olisi ollut syynä, niin miksi
olisit tullut kirkkoon? Kuulemaan saarnaa (kuolleiden, kuulutettujen ja
kastettujen nimien lukemista) vai hiljentymään ja rauhoittumaan? Vai oletko
tullut rukoilemaan?
Evankeliumi kertoo kahdesta miehestä, jotka tulivat temppeliin
rukoilemaan. Huom! temppeliin. Oikeastaan
Jerusalemin temppeli oli uhrijumalanpalveluksen paikka, meille sinänsä outo käytäntö,
että syntien tähden ja Jumala-suhteen hoitamiseksi uhrattiin uhreja. Jeesuksen
esimerkkikertomus antaa viitteen siitä, että uhrijumalanpalveluskäytäntö on
jo takanapäin, historiaa, nyt ollaan uudessa ajassa. ”Minun huoneeni on
kutsuttava rukoushuoneeksi”, sanoi Jeesus ajaessaan temppelistä ulos
kaupustelijat ja rahanvaihtajat.
Kaksi miestä tuli
temppeliin rukoilemaan. Silläkin voisi olla merkitystä, että he olivat miehiä.
Sehän melkein säpsähdyttää: miehet tulivat rukoilemaan. Eikö tämä ole
niitä naisten hommia? Miehillä ei ole sellaiseen aikaa eikä motiivia. Nyt nämä
olivat kuitenkin miehiä. He tulivat rukoilemaan.
Edellä jo kävi ilmi ettemme me ehkä usein miellä jumalanpalvelusta
rukoushetkeksi. Toista on islaminuskossa sikäli, että nimenomaan miehet täyttävät
moskeijan, eivät kuunnellakseen opetusta, puheita, vaan rukoillakseen yhdessä.
No, se on vähän eri asia – ja rukouksella eri sisältö! Mutta silti:
tulemmeko me rukoilemaan? Tajuammeko, että tämä on rukoushetki, jossa
rukouksella on keskeinen sija.
Siinä olisi jumalanpalvelusuudistus, että tästä
hetkestä tulisi rukoushetki – ei sellainen, jossa pappi rukoilee toisten
puolesta ja toiset vilkuilevat kelloa odottaen rukouksen päättymistä herätäkseen
uneliaisuudesta papin lausumaan aameneen, mitä sanaa ei oikeastaan papin pitäisi
sanoakaan, vaan seurakunnan. Se tarkoittaisi, että seurakunta on yhtynyt papin
rukoukseen sydämessään: aamen, näin tapahtukoon! Apostolien teoissa
kerrotaan, että kun seurakunta rukoili, niin koko paikka vavahti. Rukouksessa
on voimaa. Sitä Apostolien tekojen kirjoittaja tähdentää.
Jos seurakuntaelämää tarkastellaan päivän
evankeliumin valossa, niin voidaan todeta, että miehiä täällä on aina vähemmistö,
toisin kuin evankeliumin kertomuksessa, jossa seurakunnan käyttäytymistä
kuvaa kaksi miestä. Kokoontuneelle seurakunnalle luonteenomaista on ollut herännäisyysmielinen
alatien kristillisyys: omaa uskonnollista erinomaisuutta ei kukaan tohdi tuoda
esille. Vanhat hengelliset laulut ja virret ovat sisäistäneet uskomme ehkä
liiaksikin oman syntikurjuuden esille tuomiseksi. Kirkko ei ole meille ehkä
ollut riittävästi rukoilemisen paikka. Tänne tullaan hyvin paljon kuulemaan
saarnaa. Vaalinäytettäkin kutsutaan yleisesti vaalisaarnaksi. Se nyt vielä
puuttuisi, että tätä nimitettäisiin rukousnäytteeksi! Kirkossa olisi syytä
olla enemmän tilaisuutta henkilökohtaiselle rukoukselle ja hiljentymiselle.
Muodissa olevasta tiekirkkoilmiöstä on sanottu, että se vastaa hyvin ihmisten
tarpeeseen vierailla kirkossa. Ei kaivata mitään ohjelmaa, ei varsinkaan
saarnoja, mieluiten vain hiljaisuutta. Kun evankeliumin kaksi miestä tulivat
temppeliin nimenomaan rukoilemaan eikä uhraamaan uhreja, niin kuin temppelin päätarkoitus
oli, niin se antaa osviittaa siitä, mikä voisi olla kristillisen
jumalanpalveluksen tarkoitus.
Mutta rukoileminen on aina vaikeaa. On suuri vaara,
että varsinkin yhteisessä rukouksessa joku rupeaa näyttelemään hienoa
rukousta. Sen välttämiseksi on kaksi mahdollisuutta. 1) Vältetään yhteisiä
rukouksia ja vetäydytään yksityisyyteen ja rukoillaan yksin. Näin Jeesus
kehotti tekemään ulkokultaisuuden välttämiseksi. 2) Delegoidaan yhteinen
rukous papin tehtäväksi. Tämä vastaa hyvin pitkälle meidän luterilaisen
kirkkomme käytäntöä. Ei ole kauan siitä, kun merkittiin oikein viralliseen
ohjelmaan, että varuskunnassa tarvitaan tietyllä kellonlyömällä pappi pitämään
ruokarukousta! Se on tietysti hyvä, että ruokarukous nähdään niin tärkeäksi,
että se on ohjelmaan merkitty. Mutta kun pappi tarvitaan ruokarukouksen pitäjäksi,
niin ruostuuko seurakunnan jäsenten oma rukoustaito. Minä haluaisin, että
kaikkien seurakunnan jäsenten valmiutta rukoilemiseen lisättäisiin.
Jeesuksen kertomus kahdesta itsenäisestä
rukoilijasta on malli meille: jokainen voi ja hänen tulee rukoilla yksin ilman
pappia. Kirkon tulisi olla avoin rukousta varten muulloinkin kuin yhteisen
jumalanpalveluksen aikaan, ja tällaista yksityistä rukousta pitäisi lisätä.
Näin tapahtuu roomalaiskatolisissa maissa. Siellä on jatkuvasti yksityisiä
rukoilijoita kirkossa, aamusta iltaan.
Kuinka vaikeaa rukoileminen itse asiassa on, käy
ilmi evankeliumista. Ensimmäinen esimerkkikertomuksen mies ei itse asiassa
rukoillut ollenkaan, vaan hän kertoi Jumalalle, kuinka hyvä hän on. Erästä
amerikkalaista saarnamiestä mainostettiin "kaunopuheisimpana rukoilijana,
joka koskaan on esiintynyt Bostonin
kuulijakunnalle.” Kaunopuheisuus ja nöyrä asenne Jumalan edessä viihtyvät
huonosti saman puseron alla. Fariseus ylisti itseään vertaamalla omaa virheettömyyttään
toisten lankeemuksiin. Hänen rukouksensa oli minäkeskeinen. Hänellä ei ollut
ainuttakaan syntiä tai laiminlyöntiä tunnustettavaksi Jumalalle. Hän teki
parannusta toisten rikkomuksista. Hän ei ollut velkaa Jumalalle, vaan Jumala hänelle.
Ansioita oli vaikka muille jakaa.
Toinen rukoilija oli murtunut mies. Hänen
rukouksessaan oli vähän sanoja. Hän tunsi olevansa suunnattoman kaukana
Jumalasta. Mitään erityistä syntiä ei mainita, mikä olisi painanut hänen
omaatuntoaan. Mies tunsi aidosti, ettei hän kunniallisenakaan kelvannut
Jumalalle eikä ollut minkään arvoinen Jumalan edessä. Hän ripittäytyi
yksinkertaisessa rukouksessa ja sai kertomuksessa Jeesuksen julistaman synninpäästön:
hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo
toinen ei. Näin uusi raamatunkäännös tulkitsee alkukielen vertausmuotoa,
että Jeesus julistaa vain toisen vanhurskaaksi.
Kerrotaan, että entinen pyhäkoulunopettaja opetti tämän
kertomuksen hyvin tarkkaan ja johdatti lapset lopuksi rukoukseen: ”Kiitos
Herra, ettemme me ole niin kuin tuo fariseus!” Tapahtui hyppy ojasta
allikkoon. Publikaanista tuli fariseus. Tämä on osoitus siitä, kuinka vaikeaa
on sisäistää oikea rukous (tai oikea asenne rukoukseen). ”On helppo sanoa
toisen mieliksi: minä olen syntinen. Mutta rukoilla publikaanin tavoin
totuudessa ’Jumala, armahda minua syntistä’ on vaikeinta maailmassa”
(Thomas Wilcox).
Pappi sanoi eräälle seurakuntalaiselle: ”Olisi
mukavaa tavata kirkossakin!” Puhuteltu vastasi, ettei hän oikein viitsi tulla
kirkkoon, kun siellä on niin paljon omahyväisiä teeskentelijöitä, tekopyhiä
fariseuksia. Tähän pappi: ”Mahtuu sinne vielä yksi lisää!” Jumala
tuntee meidät itse kunkin läpikotaisin. Hän tietää, mille kohtaa me, sinä
ja minä, sijoitumme sillä janalla, jonka toisessa ääripäässä on fariseus,
toisessa publikaani. Me emme pysty tätä arviointia suorittamaan, varsinkaan
emme toistemme suhteen. Sanotaan muuten, että nykyajan fariseukset istuvat
kirkon takapenkissä. Edellä sanotusta lienee käynyt ilmi, että heitä voi
olla sekä edessä että takana. ”Jumalan edessä kysytään oikeaa asennetta,
nöyryyttä. Se onkin paljon vaikeampaa kuin mitä luulee. Ylpeys ja omahyväisyyskin
voidaan pukea nöyryyden kaapuun” (Wilcox).
Lopuksi:
todettakoon esimerkkikertomuksen opetukset:
1)
Ylpeä ei voi rukoilla, sillä hänen asenteensa ei ole oikea Jumalan edessä.
Taivaan portti on niin matala, että siitä ei mahdu sisään muuten kuin
polvillaan. 2) Ei kukaan, joka halveksii lähimmäistään, voi rukoilla. Olemme
rukouksessa kaikki samaa tasaista syntisten, kärsivien ja surevien joukkoa
Jumalan armoistuimen edessä. Tarvitsemme Jeesuksen sovitusuhria syntiemme peittämiseksi.
Hurskautemme on kuin saastainen vaate. Se estää rukoustemme kuulemisen. 3)
Todellinen rukous ei ole sitä, että vertaamme itseämme toisiin ihmisiin, vaan
sitä, että vertaamme itseämme Jumalaan, hänen pyhyyteensä ja puhtauteensa.
Professori W. Barclay kertoo hauskan kokemuksen omasta elämästään. Hän
matkusti kerran junalla etelään nähden matkan varrella nummella pienen sievän
valkeaksi kalkitun mökin. Muutamia päiviä myöhemmin hän palasi samaa rataa
takaisin kohti pohjoista, Skotlantiin. Uusi lumi oli juuri satanut maiseman ylle
käärien sen puhtaaseen, valkeaan vaippaansa. Hän näki saman valkoisen mökin,
mutta nyt se ei enää näyttänytkään valkealta, vaan harmaalta, likaiselta,
kuraiselta mökiltä verrattuna neitseellisen koskemattomaan valkoisen lumen
maisemaan.
Miltä näyttää, riippuu siitä, mihin verrataan. Kun vertaamme itseämme Jeesuksen puhtauteen, pyhyyteen ja viattomuuteen, ei meillä ole muuta mahdollisuutta kuin sanoa nöyrästi: ”Jumala, ole minulle – syntiselle – armollinen!” Syntikurjuus on hyvä tiedostaa kirkkaasti, mutta siihen ei tarvitse jäädä. Tekopyhyydelläkin naamioidun kurjuutensa tunnustavalle rukoilijalle Herra itse julistaa synninpäästön: Älä pelkää, ystävä: vaikka sinun syntisi ovat veriruskeat, ne tulevat lumivalkeiksi ja vaikka ne ovat purppuranpunaiset, ne tulevat villanvalkoisiksi.