Äijämäistä jutustelua uskonnosta ja elämästä

Tuomas Enbuske, Ville Kormilainen: Tuhlaajapojat. Keskusteluja uskosta, häpeästä ja anteeksiannosta. Kirjapaja 2026. 183 sivua.

”Raakarehellinen keskustelu kahden keski-ikäistyvän miehen välillä, jotka löysivät toisensa kirkon betoniseinien sisältä.” Näillä saatesanoilla alkaa tämä kirja, joka kertoo kahden julkisuuden henkilön käymästä keskustelusta kirjan alaotsikon mukaisista aiheista, vaikka häpeästä ja anteeksiannosta oli puhetta sen verran vähän, ettei edes jäänyt oikein mieleen. Kummastakaan henkilöstä minulla ei ollut ennakkotietoja, mutta kirjan teksteistä saattoi päätellä, että he ovat viestinnän parissa tehneet ammatillista bisnestä. Kun kirjailijat kertovat uskostaan ja elämästään television keskustelu/viihdeohjelmien tyylillä, otan minäkin oikeudekseni puhua heistä vain etunimillä. Tuomas kertoo olleensa aikaisemmin ateisti, mutta tuli uskoon. Villestä olen tiennyt sen, että hänen isänsä on pappi, siis virkaveljeni, ja Villekin luki viimein – yllättäen – papiksi. Hänen menneisyydestään minulla ei ole ollut tietoa, mutta nyt hän itse paljastaa olleensa muun muassa Seiska-lehden toimittaja ja koomikko.

Miehet ovat varsinaisesti tutustuneet toisiinsa tämän kirjaprojektin yhteydessä. He vierailevat kristillisissä kirkoissa kuin myös mormonikirkossa ja Jehovan todistajien valtakunnansalissa tutustuen näin uskonnon erilaisiin ilmenemismuotoihin. Keskustelut käydään sekä kohtaamisten jälkeen että myös sovittujen Teams-tapaamisten kautta. Sisältyypä kohtaamisiin myös matka herättäjäjuhlille, mikä hengellisiin liikkeisiin tutustumattomille saattaa olla ennestään tuntematon juttu. No, yhtä harva tai vielä harvempi on käynyt mormonien tai Jehovan todistajien kokouksessa.

Keskustelu on hyvin äijämäistä, yleisillä voimasanoilla väkevöityä tarinointia. Onkohan tekstiä ihan tarkoituksella maustettu voimasanoilla, että nekin ihmiset, jotka vierastavat hengellistä puheenpartta, intoutuisivat lukemaan teosta? Tuomas ilmoittaa rakastavansa perisynnin ajatusta, mikä yllättää, kun yleensä juuri sitä ajatusta pidetään kaikkein oudoimpana uskomuksena. ”Perisynti on nerokas ja vapauttava ajatus... Ei tarvitse esittää hienompaa kuin on.” Lukija voi ehkä miettiä mielessään, että tarvitaanko tuohonkin uskoa perisyntiin. Joka tapauksessa keskustelijat näyttävät ymmärtävän niin, että oleellista kristitylle on pyrkiä parempaan, vaikkei siihen useinkaan kyky riitä. Aiemmasta elämästään molemmat paljastavat addiktion. Tuomas tunnustaa käyttäneensä huumeita, Ville kertoo olleensa peliriippuvainen. Näillä taustakokemuksilla he tiedostavat olevansa tuhlaajapoikia. Nyt he ovat, eivät ihan voimin, vaan asiantuntija-avun turvin, päässeet eroon addiktioistaan. Sikäli tuhlaajapojat ovat palanneet kotiin.

Mikä uskonnollinen yhteisö sitten osoittautui keskustelijoille omaksi yhteisöksi? Kyllä se oli tämä enemmistökirkko, perinteinen luterilainen protestanttisuus. Siihen kuuluu tuttu yksinkertainen kirkonmeno, mutta ehdottomasti messu, siis ehtoollisen sisältävä jumalanpalvelus. Ville kutsui ystävänsä Tuomaksen ehtoollisavustajaksi Munkkivuoren kirkkoon ollessaan siellä saarnaamassa. Kokemus oli vaikuttava. Helluntailaisten jumalanpalvelus tuntuu amerikkalaiselta viihdekulttuurilta. Puhe tulee isolta lavalta diskomusan soidessa taustalta. Parhaiten parivaljakkoon näyttää kolahtaneen herännäisyys. Osallistuessaan Salon herättäjäjuhliin 2025 he päättivät molemmat liittyä Herättäjä-yhdistyksen jäseniksi. Heränneet eli körttiläiset eivät niin paljon vahdi toisten tekemisiä eivätkä listaile muiden syntejä. Tässä maailmassa olisi paljon helpompaa olla, jos ihmiset vain antaisivat monien heihin itseensä liittymättömien asioiden vain olla. Kristinuskon pointti on se, että pelastumme yksin uskosta ja yksin armosta. Emme pelastu teoillamme. Vaikka tiedämme tämän, teemme silti hyvää. Anteeksianto ei ole mikään automaatti, joka antaa luvan tehdä pahaa. Jos uskomme vaatisi meitä tekemään hyvää pelastuaksemme, se olisi sosiopaattinen uskonto. Körttiläisyydessä tulee vastaan lämpö ja tietynlainen valo. Körttiläisyyteen ei kuulu homoseksuaalien tuomitseminen. Olkoonkin, että Raamattu kieltää sen, mutta Raamatun mukaan homo pitää surmata. Kas, kun homojen vastustajat eivät noudatakaan Raamattua viimeiseen asti! Herättäjäjuhlilla tuntui olevan sellaista etäistä yhteisöllisyyttä ilman että tarvitsee olla juuri samanlainen kuin ne kaikki muut. Uskonlahkojen perusajatus taas näyttää olevan, että ”tule tänne, niin me hyväksymme sinut sellaisena kuin olet, kunhan olet sellainen kuin käskemme.”

Taitaa olla niitä ”insinööriuskovaisia” monet sellaiset, jotka yrittävät tunnontarkasti noudattaa kaikkia Raamatun säädöksiä. Tiedetään tarkasti, mikä on syntiä ja miten tulee uskoa.

Nuorten aikuisten messusta kaverukset toteavat, että tilaisuuteen osallistui paljon nuoria, ei mitään uskovaisen näköisiä, vaan trendikkäitä. Siellä oli kuitenkin liikaa semmoista kädet ilmaan meininkiä eli ylistysmusiikkia, joka tuntui vieraalta. Tuomas kertoo menneensä joskus katsomaan ”kaatajapappi” Seppo Juntusta ja Pirkko Jalovaraa. Hän asettui jonoon parannettavaksi ja jalkakipu tosiaan parani. Olipa hän myös tapaamassa Äiti Ammaa. Ei se tuntunut sen kummemmalta kuin olisi halannut ketä tahansa.

Ortodoksikirkossa huomiota herätti huumaava estetiikka, toisessa ääripäässä on vapaakirkollinen estetiikka, jossa kaikki on kuin koulun jumppasalissa, ei saa olla mitään mystiikkaa esillä.

Insinööriuskovaiselle tatuointikin on syntiä. Ville on saanut moitteita ja roomalaiskatolisten tahoilta jopa hämmästelyä, voiko papilla olla ihossaan tatuointeja. Käynnit mormonien ja Jehovan todistajien kokouksissa herättivät sen huomion, että näille pienryhmille näyttää olevan tärkeää, että joku ulkopuolinen tulee kerrankin heidän kokoukseensa. Tavallisesti he kokoontuvat aina keskinäisin bileisiin, jossa kaikki tuntevat toisensa. Pieni poppoo toivoisi mielellään saavansa uusia jäseniä yhteisöönsä. Katolisessa messussa herätti kaverusten huomiota, kuinka lähellä se on luterilaista messua. No, siitä ei olisi tarvinnut yllättyä. Luterilainen jumalanpalvelushan pohjautuu katoliseen messuun. Voi olla, että suomalaisessa viitekehyksessä katoliset ovat ottaneet oppia myös luterilaisen kirkon virsilaulusta. Pienessä katolisessa yhteisössä on luonnollisesti tiivis keskinäinen yhteys, koska seurakunnan jäsenet ovat toisilleen tuttuja. Kun porukkaa on vähän, niin yhteisö on tiiviimpi.

Kirjan otsikossa ei mainita, että keskusteluja käydään myös naisista ja seksistä. Tarkoitus lienee kuitenkin, että kirja edustaa äijämäistä jutustelua, jossa käsitellään miehiseen keskusteluun kuuluvaa raflaavaa aihepiiriä. Tavoitellaan toisenlaista lukijajoukkoa kuin hartauskirjat tai totiset tietokirjat. Pakko sanoa vielä, että kirjaan on sisällytetty myös muutama erinomainen Villen pitämä saarna ja niistä käyty ajatustenvaihto. Nämä saarnat eivät ole äijämäistä jutustelua.

Etusivu    Kirja-arvioinnit