Naisten vähättelyn lähetyshistoria

Simo Heininen: Naisen paikka. Suomalaiset Ambomaalla 1870-1900. Väyläkirjat 2025. 239 sivua.

Sanotaan, että entisaikaan naisen paikka oli hellan ja nyrkin välissä. 1800-luvun lopulla eläneiden lähetystyöntekijänaisten paikka oli kihlautua Suomen Lähetysseuran johtokunnan luvalla lähetystyöntekijän vaimoksi ja sen jälkeen odotella vuosia lähtölupaa päästäkseen miehensä kumppaniksi Ambomaalle, Lounais-Afrikkaan. Pitkän odotuksen jälkeen Ambomaalle saapuneen morsiamen tuli palvella miestään, mikä tarkoitti kyllä hellan läheisyyttä eli kotitöitä, miehen huoltamista, jotta hän voi keskittyä kodin ulkopuoliseen työhön.

Simo Heininen, joka on jo aiemmin kirjoittanut tutkimuksen Ambomaan suomalaisläheteistä (Simo Heininen: Afrikan kutsu. Ensimmäiset suomalaiset lähetyssaarnaajat. Suomen kirkkohistoriallinen seura 2024) piirtää karun kuvan lähetystyöntekijänaisista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Suomen lähetysseuran palveluksessa olevat naiset olisivat olleet oman aikansa mittapuulla alistetummassa asemassa kuin suomalaisessa ja länsimaisessa yhteiskunnassa yleensä. Kun Heininen rajaa teoksensa 1800-luvulle, on hyvä muistaa, että ensimmäiset suffragetit ajoivat naisten oikeuksia vasta 1900-luvun alkupuolella. 1800-luvulla naisten paikka oli koti kaikkialla. Pitääkö vielä muistuttaa, että naiset saivat Suomessa oikeuden täysivaltaiseen yliopisto-opiskeluun vuonna 1901, jolloin heille annettiin mahdollisuus tulla sisäänkirjoitetuiksi ilman erikoislupaa. Sitä ennen naiset saattoivat opiskella yliopistossa erikoisluvalla, ja ensimmäinen suomalaisnainen suoritti ylioppilastutkinnon vuonna 1870.  

Nyt esittelemäni kirja kertoo mielenkiintoisen tarinan 13 naisesta, joista suomalaisia on kahdeksan ja viisi Lounais-Afrikasta. Muissa viime vuosikymmeninä Ambomaan lähetyshistoriasta kertovissa kirjoissa ei ole esitelty nimenomaan ambolaisia työntekijöitä, vaan on keskitetty suomalaisiin. Tutkimus saa uutta syvyyttä ja vertauskohtaa, kun ambolaiset tuodaan mukaan tasaveroisina työntekijöinä suomalaisten kanssa. Itse asiassa heidän ansiotaan on lähetystyön edistyminen ja ambolaisen kirkon kasvu kohti täydellistä itsenäisyyttä. Yksi suomalaisista läheteistä oli ”yksityinen vaimohenkilö”, Hämeenlinnan käsityö- ja kutomakoulun käynyt Hilja Lindberg, jonka Seura lähetti ”veljien avuksi”. Sairastuttuaan hän joutui palaamaan Suomeen. Ambomaan kielen taitoisena ja kokeneena lähettinä hän toivoi pääsevänsä takaisin työalalle, mutta johtokunta eväsi pyynnön, koska hänellä ei ollut lähetystyössä tarvittavaa ”luonteen lujuutta ja kestävyyttä”. Tässä yhteydessä on mainittava, että Kirsti Kenan tutkimuksen mukaan ensimmäisten lähetysvaimojen sosiaalinen tausta ja koulutus oli korkeampi kuin heidän miestensä.

Mannermaisten lähetysjärjestöjen tapaan Lähetysseura piti itsellään oikeuden hyväksyä lähettiensä puolisoehdokkaat. Vaikka minun lähetysurani alkoi vasta 1960-luvun lopulla, kuulun vielä siihen joukkoon, jonka piti hyväksyttää puolisovalintansa Lähetysseuran johtokunnassa. Tämä käytäntö oli ymmärrettävää siltä kannalta, että lähetystyöntekijän kouluttaminen on kallista, ja jos puolisolla ei ole samanlaista lähetyskutsua ja halua sitoutua Lähetysseuran palvelukseen, niin siihen tyssää myös ensimmäisen lähtijän työmahdollisuus. Lähetystyö vaatii molempien kumppaneiden sitoutumista ja samanlaisen orientoitumiskoulutuksen varsinaiseen työhön, mikä tarkoittaa, että molemmat toimivat Lähetysseuran työntekijöinä. Työlupaa haettiin useimmin vain yhdelle, mikä oikeutti molemmille oleskeluluvan.

Lähetysseuran johtokunnan asettama sääntö, että lähetyskoulun käyneen miehen oli asuttava ensin muutama vuosi yksin lähetysalueella ennen kuin hänen kumppaninsa, morsian tai aviovaimo voi tulla hänen perässään, kumoutui 1900-luvun alussa, kun kolme sinnikästä lähettiä ilmoittivat, etteivät he lähde työkentälle ilman aviopuolisoitaan. Lähetystyöntekijöiltä vaadittiin siis aluksi muutaman vuoden selibaattia sen lisäksi, että heidän piti kestää vaikeita olosuhteita eikä saanut lähteä edes terveyshoitoon parempiin ilmasto-olosuhteisiin, koska lähetystyöntekijän täytyy kestää vaivat eikä Seuralla ollut oikein varaakaan tuhlata rahaa työntekijän terveydenhuoltoon. Arvata saattaa, ettei siinä käynyt oikein hyvin. Kaikkein pahiten taisi käydä Gustaf Mauritz Skoglundille, joka odotti morsiantaan 10 vuotta ja sitten kun hänen Amaliansa (Ingman, s. Starck) saapui, Skoglund menehtyi. Vaimon, joka puolestaan oli odottanut pitkään pääsyä lähetysalalle, piti palata johtokunnan käskystä takaisin kotimaahan. Muuta tämäpä ei palannutkaan, vaan meni naimisiin saksalaisen lähetyssaarnaajan kanssa, jonka puolestaan piti anoa omalta lähetysjärjestöltään lupaa avioitumiseen. Osattiin siitä muuallakin tehdä yksinkertaisista asioista monimutkaisia! Amalia Starckin tarina on kerrottu Päivi Mattilan teoksessa Rakkaus väkevä kuin kuolema (2017). Vanhat kulttuuriset käytännöt tuntuvat nykylukijasta surkuhupaisilta.

Useat lähetystyöntekijät etsivät kumppania kotimaastaan. Joskus he pyysivät johtokuntaa hakemaan itselleen aviopuolison ja lähettämään tämän Afrikkaan. Maineikkain lähetyssaarnaajamme Martti Rautanen ei lähtenyt etsimään kumppania merten takaa. Hän iski silmänsä jo pian Afrikkaan tultuaan leski Kleinschmidtin juuri ripiltä päässeeseen Friedaan, jonka isoäiti oli nama-alkuperäiskansaan kuulunut nainen. Frieda oli siten vähintään puoliksi afrikkalainen ja osasi afrikkalaisia kieliä tapoja ja kulttuuria. Kukapa sen paremmin olisi voinut toimia myös miehensä apuna, (jos ei jopa ilman miestään)? Suomi oli Rautaselle vieras maa, vaikka hän syntyjään olikin suomalainen, mutta puhui hyvin syntymämaansa kieltä Venäjää ja hänen kotinsa oli Suomen suurruhtinaskunnan ulkopuolella Venäjällä. Kotikielenä Afrikassa pariskunnalla oli saksa.

Friedan sisko Kitty avioitui Botolf Bernhard Björklundin kanssa, jolla oli kyllä morsian Suomessa, mutta kun tämä kuuli, millaisia olot Afrikassa ovat, hän purki kihlauksensa. Björklundilla olisi ollut mahdollisuus parantua sairauksistaan, mikäli hänelle olisi myönnetty terveysmatkoja Hereromaalle, mutta 1977 lähetysjohtajaksi tullut Tötterman kielsi, koska hänen mukaansa ”lähetysystävät eivät pidä niitä tarpeellisina”. Björklund pääsi vielä palaamaan hengissä Suomeen puolisonsa ja lastensa kanssa, mutta puoliso ei koskaan oppinut suomen kieltä. Hän toimi Helsingin saksalaisessa seurakunnassa. Poikansa Kallen Björklundit lähettivät Taipalsaarelle kirkkoherra Nils Gustaf Arppen perheeseen. Kalle luki papiksi ja palasi valmistuttuaan 1909 Olukondan lähetysasemalle setänsä Martti Rautasen apulaiseksi.

Vaimojen piti olla alamaisia miehilleen aina vuoden 1929 avioliittolakiin asti. Luulisi, että lähetysvaimojen kohdalla tästä järjestyksestä ei olisi pitänyt olla ongelmia, vaan olipa kuitenkin. Vilhelmiina Kurvinen ja Ida Weikkolin olivat avioliitoissaan omapäisiä. Ida Weikkolin sai johtokunnalta nuhteita, koska hän oli julkaissut kaksi kirjasta kysymättä lupaa mieheltään ja johtokunnalta. Ida Weikkolin perusti lastenkodin, jossa oli viitisenkymmentä tyttöä, joista 12 oli bushmanneja. Lastenkoti tuotti ongelmia, ei vain Kaarle Weikkolinille vaan myös lähettitovereille. Ida julkaisi miehensä varoituksista huolimatta matkakertomuksensa ja kirjasen Mustasta Saarasta ilman johtokunnan lupaa ja sai ojennuksen.

Mielenkiintoisia tarinoita ovat kasvattilasten tarinat. Pietari ja Vilhelmiina Kurvinen toivat mukanaan Suomeen lapsentyttönsä Nanguroshin, joka kastettiin Suomessa ensimmäisenä ambolaisena nimellä Eva Maria. Hänet lähetettiin takaisin Afrikkaan Weikkolinin pariskunnan ja Amalia Ingmanin seurassa, joka viimein sai luvan matkusta miehensä luo Ambomaalle. Lähetysjohtaja Tötterman laati Kurvisen avustamana vuonna 1880 pienen kirjasen nimeltä Eräs Owambolapsi, joka edustaa kolonialismin kauden lähetysidealismia- ja -romantiikkaa. Lähetystyö poistaa orjuuden ja tuo mukanaan ”sivistyskansojen edut”.

Omarurussa syntyi vuonna 1875 englantilaiselle kauppiaalle Charles Claylle tytär, joka sai kasteessa nimen Rosa Emilia. Rosan äiti oli Ida Weikkolinin mukaan ”musta, villi vuoridamara”. Charles Clay luovutti Rosan Weikkolinien kasvatettavaksi. Weikkolinien aloittaessa lastenkotinsa Rosa oli viisivuotias. Weikkolinit ottivat Rosan tämän isän suostumuksella mukaansa Suomeen. Hänet piti kouluttaa Evan Maria Nanguroshin ja ambotyttö Elisabethin tavoin oman kansansa opettajaksi. Mulattityttö Rosaa esiteltiin Suomessa lähetystilaisuuksissa lähetystyön hedelmänä, tyttönä, joka osasi afrikkalaisilla kielillä laulaa ja soittaa. Ida Weikkolin ei pystynyt pitämään luottamuksellista yhteyttä murrosiän saavuttaneeseen tyttöön. Rosa Clay kävi Sortavalan opettajaseminaarin ja oli valmiina lähetettäväksi kotimaahansa, kunnes Rosa tuli katumapäälle ja haki opettajan tointa Tampereelta. Tähän asti hän pysyi hengellisten kasvattajavanhempiensa viitoittamilla poluilla, kunnes hän avioitui venäläisen lääkärin kanssa, joka teki itsemurhan. Tämän jälkeen Rosa muutti Amerikkaan ja aloitti itsenäisen elämän. Hån löysi tiensä amerikansuomalaiseen työväenliikkeeseen, joka pysytteli erillään kristinuskosta. Rosa Clay oli lahjakkain kolmesta lähettien Suomeen tuomasta afrikkalaisesta.

Murheellinen tarina on kertomus katekeetta Yrjö Roihasta, joka sai kyllä morsiamensa, mutta ei tyytynyt vain omaan vaimoonsa. Hän ei jaksanut pidätellä halujaan, minkä Rosa Claykin oli havainnut Weikkolinin koulussa. Rosa kertoo hänen ahdistelleen koulutyttöjä kuin myös seurakuntalaisia. Roiha oli tekemisissä myös pakananaisten kanssa. Hänen vaimonsa kuoli sairastuttuaan. Avioiduttuaan uudelleen hän lähenteli palvelustyttöään. Tästä seurasi julkiripitys, mutta miehen käyttäytyminen oli ikävä mainehaitta lähetystyölle. Nykyajan mittapuulla hän syyllistyi rikolliseen toimintaan, joka vaatii käräjäoikeuden tuomiota. Roiha ja hänen puolisonsa haudattiin Ambomaalle.

Lähetyshistorian kirjoittaja ei tyydy salailemaan tosiasioita, vaan hän tahtoo oikaista sen lähetysromanttisen ihannekuvan, jota aikanaan ylläpidettiin lähetysystävien mieliksi. Simo Heinisen teos on merkittävä lisä suomalaiseen lähetyshistorian tutkimukseen.

Etusivu    Kirja-arvioinnit