Piispa kirkkopolitiikan pyörteissä

Leena Hirvonen: Samuel Salmi – piispan synnit. Atena 2026. 199 sivua.

Jokaisella emerituspiispalla on epäilemättä paljon sanottavaa ja kerrottavaa uraltaan, sillä piispa on merkittävä vaikuttaja ainakin omassa hiippakunnassaan. Oulun hiippakunnan piispan Samuel Salmen elämäkerran (piispana 2000-2018) on kirjoittanut tietokirjailija Leena Hirvonen, mutta tuntuu kuin Samuel itse olisi tekstin sanellut ensimmäisessä persoonassa. Leena vaikuttaisi olevan kuin Paavalin kirjeiden Tertius, kirjuri? Kyseessä on siis Samuelin omat muistelmat hänen omasta näkökulmastaan kerrottuna. Jos joku haluaa tutkia asiaa muiden näkökulmista, ryhtyköön toimeen.

Kun otsikossa puhutaan raflaavasti piispan synneistä, herää kyllä mielenkiinto, että mikähän itsetilitys tämä oikein mahtaa olla. Lopulta piispan synneiksi osoittautuvat asiat, joita hänen kanssaan toimineet ihmiset ovat laskeneet hänen virheikseen. Valitettavasti kirkossa on tahoja, joissa nimenomaan toisten virheitä tarkkaillaan. Piispojen kohdalla on käynyt nykyään niin, että jotkin herätysliikkeet omivat Jumalan valtakunnan itselleen ja katsovat oikeudekseen asettua piispallisen kaitsennan yläpuolelle. He päättävät, onko piispa pysynyt oikeassa uskossa, kun kirkon järjestyksen mukaan piispa johdattaa laumaansa ja valvoo tunnustuksessa pitäytymistä.

Yksi piispan synti, jonka hän itsekin tunnustaa, on maininta 7-vuotiaana tehty murtautuminen poikaporukan kanssa kauppaan. Piispa tunnustaa synnin synniksi, mutta ei oikein jaksa ymmärtää sitä, miksi 7-vuotiasta lasta pidetään rikollisena vielä senkin jälkeen, kun synti on tunnustettu ja hyvitys tehty. Papin poikana häneltä odotettiin erilaista käyttäytymistä kuin muilta ikätovereiltaan. Myös Samuelin isä Emil Salmi kärsi herätysliikkeen poissulkevasta ilmapiiristä. Pellon kirkkoherranvaaleissa hän tuli valituksi, kun lestadiolaisten vaalivilppi todettiin ja virhe korjattiin.

Oulun piispanvaaleissa karsiutui viidestä ehdokkaasta viimeiselle kierrokselle kaksi ehdokasta, joista toinen oli vanhollislestadiolaisten kannattama. Vaalin tulosta ei voinut muuttaa, mutta piispan elämä ja toiminta saatettiin tehdä vaikeaksi. Seurauksena oli tyly vastaanotto kaikkialla, minne uusi piispa astui. Jopa tuomiokapitulissa vastaanotto oli viileä. Siihen oli osasyyllinen edeltäjä Olavi Rimpiläinen. Uusi piispa teki parhaalla tavalla, minkä osasi. Piispan tehtävänä oli ennen kaikkea piti seurakuntansa kasassa, siis vaalia yhtenäisyyttä. Hän luuli jo on nistuneen toimissaan 2013, kun hänet kutsuttiin messun toimittajaksi Pudasjärven Suviseuroille. Ilo jäi lyhyeksi. Piispan julistamalla synninpäästöllä ei nähty mitään merkitystä. Piispalle ei voitu toivottaa edes Jumalan siunausta. Nämä saatesanat hänelle julistettiin Seurojen päätyttyä arvovaltaisen ”Jumalan valtakunnan hallituksen” läsnä ollessa. Piispa kutsui myöhemmin herätysliikkeen johdon piispan puhutteluun. Lopputulema oli se, että herätysliike otti piispan puhutteluun.

2010-luvulla elettiin vielä aikaa, jolloin vain lestadiolainen herätysliike edusti Jumalan valtakuntaa. Sittemmin kaksi muuta herätysliikettä on astunut piispallisen kaitsennan ulkopuolelle. He haluavat viettää omia erillismessujaan ja kieltäytyä hyväksymästä naispappeutta. Lisäksi on perustettu niin sanottu Lähetyshiippakunta, jonka papit saavat vihkimyksensä omalta piispaltaan.

Suhteessa naispappeuteen Oulun hiippakunta on ollut oma lukunsa. Kaikkien muiden hiippakuntien piispat alkoivat vihkiä naisia papeiksi naispappeuspäätöksen tapahduttua niin, että ensimmäiset naispapit vihittiin Turussa 1988. Oulun piispa kieltäytyi vihkimästä naisia papeiksi. Arkkipiispa John Vikström neuvotteli silloisen hiippakuntansa dekaanin Samuel Salmen kanssa mahdollisuudesta, että Oulun seudun naispappeja voitaisiin vihkiä papeiksi Turussa. He saisivat väliaikaisen virkamääräyksen Turun hiippakuntaan, minkä jälkeen he voisivat palata kotihiippakuntaansa. Näin tehtiin siihen asti, kunnes piispansauva siirtyi Rimpiläisen jälkeen Samuelille. Laajat piirit Oulun hiippakunnassa olivat jo odottaneet sellaista piispaa, joka ei erottele ihmisiä sukupuolen mukaan, ja joka edistää ykseyttä ja vaalii yhteenkuuluvuutta. Vaalissa oli viisi ehdokasta, joista vain yksi ilmoitti vastustavansa naispappeutta. Hän ei päässyt edes vaalien toiselle kierrokselle. Samuel oli nuorin piispakandidaateista, 49-vuotias. Virassa ollessaan Samuel osallistui myös Turun arkkipiispanvaaliin. Hän taisi uskoa olevansa hyvissä asemissa entisenä turkulaisena tuomiokapitulin dekaanina ja Katariinan seurakunnan kirkkoherrana, mutta ei auttanut. Vaali polarisoitui kahden vastakkaista kirkkopoliittista leiriä edustavien kandidaattien taisteluksi, jossa konservatiivi hävisi liberaalille.

Ihan pelkkää kirkkopoliittista peliä ei piispan työ sentään ole. Samuel tunsi olevansa oikealla paikalla puolustaessaan saamelaisten oikeuksia Lapin maalla. Olihan hän itsekin lappilainen syntyperältään, Muoniosta, mistä hän isän viran myötä siirtyi Pelloon. Jo Muoniossa perheellä oli saamelaisia ystäviä. Piispana toimiessaan Samuel tuki saamelaistyötä. Tulosaarnassaan hän käytti pohjoissaamen kieltä. Viran toimituksessa tervehdykset ja muistamiset käännettiin kaikille kolmelle Suomessa puhuttavalle saamen kielelle: pohjoissaameksi, Inarin saameksi ja Koltan saameksi. Samuelin aloitteesta kirkolliskokous perusti koko Suomen alueella työskentelevän saamelaistyön sihteerin viran. Kirkkohallituksen alaisuuteen perustettiin Saamelaistyön toimikunta. Piispa vieraili ahkerasti saamelaisalueilla ja osoitti kunnioitusta saamelaista kulttuuria kohtaan. Tutustuminen saamelaisen alkuperäiskansan historian aikana kokemiin vääryyksiin ja sortoon Samuel päätti esittää kirkon puolesta anteeksipyynnön kirkon aiheuttamiin vääryyksiin. Tämä tapahtui saamelaisten seminaarissa Inarin Sajoksessa keväällä 2012. Paikalla oli myös arkkipiispa Kari Mäkinen, jonka kommentti tosin häkellytti. Epäselväksi jäi, kokiko arkkipiispa anteeksipyynnön tarpeelliseksi. Vuoden 2025 kirkolliskokous päättyi näyttävästi saamelaistapahtumaan Turun tuomiokirkossa, jossa anteeksipyytämisen teema oli vahvasti esillä. Piispojen vuotuisella vierailulla Vatikaanissa Oulun nykyinen piispa Jukka Keskitalo oli paavi Fransiscuksen edessä sanonut, että kirkon pitäisi pyytää anteeksi saamelaisilta. Saamelaiset hämmästelivät, että vieläkö tässä pyydellään anteeksi, kun voisi mennä jo eteenpäin ja tehdä yhteistyötä. Kauniit sanat ja juhlapuheet voisi jo jättää väliin ja tehdä saamelaisia hyödyttäviä kulttuuritekoja. Vähemmistöjen asemaa on kunnioitettava.

Lapin luonnonvaroja ei pidä riistää etelän ihmisten tarpeiden täyttämiseen. Piispan silmien alla häiritsevää käyttäytymistä edusti kaivosteollisuus. Kansainväliset yhtiöt ryntäsivät Lappiin ryöstämään uusiutumattomat luonnonvaramme. Tankajoen aluetta uhattiin järsiä maata koneilla kullankaivuun tärkeyden nimissä. Kaivuualueiden jätevedet ja valumat oli määrätty johdettavaksi kiertovesijärjestelmään. Suomen Kuvalehti raportoi Lapissa tapahtuvaa riistoa haastattelemalla piispaa. Joidenkin ajatuksena oli, ettei ole piispan tehtävä ottaa kantaa kaivostoimintaan tai ylikansalliseen talouselämään. Tätä syntiä ei piispa kadu. Hänen mielestään piispan pitää nimenomaan osallistua keskusteluun ja puolustaa niitä, joiden ääni ei pääse julkisuudessa kuuluviin. Tässä on kysymys saamelaisten oikeuksista ja luonnosta, joka ei anna anteeksi virheitä. Jumala antaa aina anteeksi, ihminen joskus, luonto ei koskaan. Kaivoskysymysten lisäksi ovat viime vuosina nousseet esiin metsäkysymykset. Tiukassakin taloustilanteessa säästöjä tai tulovirtaa on pikavoittojen sijaan etsittävä kestävistä ratkaisuista. Oulun hiippakunta on ollut ympäristöasioissa muuta maata edellä. Puolet hiippakunnan seurakunnista koulutettiin ympäristödiplomin käyttöönottoon.

Toiminta kristittyjen yhteyden, ekumenian, puolesta on ollut Samuelin sydänajatus. Luontainen kaipaus ekumeniaan syntyi lapsuuden erillisyyden kokemuksesta ja herätysliikkeen jakolinjoja seuratessa. Silmät avautuivat ekumenialle Helsingin yliopistossa Seppo A. Teinosen seminaarissa. Jatko-opiskelussaan Samuel perehtyi ekumeenisen Faith and Order -liikkeen kasteteologiaan. Kaksi pätevää teologia vaati kirkolta väitöskirjan kääntämistä englanniksi. Näköjään kirkko ei vielä ollut valmis näihin ajatuksiin. Oliko tässä jo esillä arkkipiispapeli, jossa Samuelia haluttiin sysätä syrjään?

Mitä emeritus ajattelee kirkon nykyisestä julistuksesta? Se on liian pehmeää ja tyhjää kaunopuheisuutta. Ihmiset kaipaavat tukea, ymmärtämistä, konkreettista apua ja kosketusta. Kirkko pysyy olemassa luottamalla itseensä ja lähtökohtiinsa. Kirkko ei voi luopua tehtävästään ja sanomastaan. Niin tehdessään se muuttuu vain yhdeksi elämystehtaaksi muiden viihteen tuottajien joukossa. Puhe Jumalasta ja Jeesuksesta verhoutuu yleismaallisten ja eettisten kaunopuheiden alle. Kirkon työntekijöiden ja vapaaehtoisten on yhdessä löydettävä ja rakennettava kirkolle uudenlaista, kutsuvaa ja koskettavaa profiilia, joka kertoo aidosti ihmisistä välittämisestä ja kirkosta, joka elää mukana erilaisissa elämäntilanteissa, myös nuorten aikuisten rinnalla.

Edellä olevien teemojen lisäksi kirjassa on annos perhehistoriaa, mutta myös kirkon historiaa, kauempaa ja ihan nykyajasta, joka on meidänkin historiaamme. Tässä kaikessa olemme olleet mukana. Olemmeko itse tehneet oikeita asioita?

Etusivu    Kirja-arvioinnit