Raamatunhistoria tieteellisen tutkimuksen valossa
Paavo Huotari & Kirsi Valkama: Kuningas Daavidin pitkä varjo. Raamatun tarinat vallan välineenä Israel-Palestiinassa. Otava 2026. 284 sivua.
Taas on julkaistu yksi kirja, joka esittelee ajankohtaista teologista tutkimusta
kansantajuisesti. Eipä ihan aiheetta Kalle Haatanenkaan radion podcastissa
haastatellut Kirsi Valkamaa. Raamatunhistorian tunteminen on sikäli tärkeää,
että siinä syntyy pitkä varjo niin kuin kirjan nimikin ilmaisee. Kirjan
kirjoittajat eivät tyydy vain kertomaan monelle tuttua raamatunhistoriaa, vaan
tuovat esiin tapoja, kuinka Raamattua käytetään poliittisen vallankäytön ja jopa
sotatoimien perustelemiseen. Ehkä sitä ei kuitenkaan tarvitse ihmetellä, että
Israelin valtio käyttää Heprealaista Raamattua poliittisen toimintansa
perusteluna. Liikutaanhan juuri Palestiinan alueella, maaperällä, johon Raamatun
tapahtumat sijoittuvat. Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu on
pyrkinyt perustelemaan nykyisen Israelin valtion oikeutta Israel-Palestiinan
alueisiin sekä nykyaikana että tulevaisuudessa. Hän uskoo Raamatun kuvaavan
luotettavasti Israelin kansan historiaa, minkä käsityksen hänen kanssaan jakaa
moni konservatiivikristitty ja uskonnollinen, kansallismielinen juutalainen.
Netanjahu viittaa puheissaan usein kuningas Daavidiin puhuessaan juutalaisten ja
Israelin oikeudesta Israel-Palestiinan maahan. Poliittisen kentän siirtyminen
oikealle on arkipäiväistänyt uskonnollisten tekstien käyttöä osana poliittista
argumentaatiota Israelissa, mutta myös Israelin tukijoiden, kuten
evankelikaalisen liikkeen kristittyjen joukossa esimerkiksi Yhdysvalloissa.
Netanjahu on verrannut Hamasin joukkoja amalekilaisiin, jotka Joosua
kukisti matkallaan Kanaanin maahan. Israelin äärikansalliset uskonnolliset
ryhmät ovat halunneet tulkita palestiinalaiset amalekilaisiksi, jotka on
tuhottava. Kristillis-sionistisen järjestön puheenjohtaja
Jürgen
Bühler
viittaa hänkin muinaisiin amalekilaisiin käsitellessään lokakuun 7. päivän
terrori-iskua. Teksti on vihapuhetta. Mitä tulee amalekilaisiin, heistä ei ole
olemassa minkäänlaista Raamatun ulkopuolista aikalaismainintaa. Kuningas Saul
sai Jahvelta tehtäväksi toteuttaa amalekilaisten kansanmurhan. Saulin synti oli
se, ettei hän toteuttanut kansanmurhaa!
Israelin valtion levittäytyminen Palestiinaan, erityisesti palestiinalaisalueille saa innoituksensa raamatunhistoriasta alkaen Mooseksenkirjoista ja jatkuen Joosuan kirjassa, joka on osa niin kutsuttua deutoronomistista historiateosta. Joosuan kirjan kuvaama valloitussota ei kuitenkaan ole historiallinen tapahtuma. Ei ole olemassa arkeologista todistusaineistoa siitä, että israelilaiset tai joku muu suuri kansa olisi saapunut alueelle ulkopuolelta ja ottanut sen hallintaansa siten kuin Joosuan kirjassa kuvataan. Ensimmäisen maailmansodan yhteydessä vuonna 1917 Britannian joukot valtasivat Jerusalemin ja ottivat Palestiinan alueen hallintaansa. Britannian pääministeri David Lloyd George kutsui brittiläisten sodan jälkeen miehittämiä alueita Palestiinaksi, ja ne on määritelty maan muinaisten rajojen mukaisesti Danista Beersebaan. Tämä ilmaisu on Raamatusta (2. Sam. 3:10). Uskonnolliset juutalaiset nationalistit ja kristityt sionistit katsovat, että Israelin valtiolla on oikeus hallita näitä maa-alueita. Jerusalem oli vuoden 1948 sodan seurauksena jaettu kahteen osaan, joista läntinen kuului Israeliin ja itäinen Jordanian kuningaskuntaan vuoteen 1967 asti, jolloin Israel valloitti Itä-Jerusalemin kuuden päivän sodassa ja liitti sen alueeseensa.
Raamatunhistoriasta tiedämme, että kuningas Daavid siirsi pääkaupunkinsa Jerusalemiin. Hän valloitti kaupungin jebusilaisilta, jotka olivat kaupungin alkuperäisasukkaita. Vai tapahtuiko Jerusalemin valloitus rauhallisesti, kun Daavid osti jebusilaiselta Araunalta hänen puimatantereensa ja kaikki härkänsä? Aikakirjojen mukaan Araunan puimatanner sijaitsi sillä paikalla, johon Daavidin poika Salomo myöhemmin alkoi rakentaa temppeliä. Tarina legitimoi Jerusalemissa alkavan temppelikultin.
Kertomus Daavidista on alkuaan joukko kertomuksia, ennen kuin ne koottiin yhteen Samuelin kirjaksi. Samuelin kirjojen käsikirjoitukset ovat hyvä esimerkki siitä, kuinka Raamatun käsikirjoitukset ja kilpailevat tekstitraditiot poikkeavat toisistaan. Kun historiaa kirjoitettiin uudelleen, juuri Daavidin hahmo, yhtenäisen kuningaskunnan myyttinen ja täydellinen suurkuningas, nähtiin esikuvallisena. Tunnetusti Heprealaisen Raamatun käsikirjoituksena on pidetty 800-1000 -luvuilla koottua masoreettista tekstiä. Tässä yhteydessä teksti myös vokalisoitiin, jotta sitä voitaisiin lukea oikein, koska heprea ei ollut enää puhekieli. Paljon varhaisempi on Raamatun kreikankielinen käännös Septuaginta 200-100 -luvulta eaa. Se oli varhaiskirkon Raamattu, johon kuuluivat myös ns. apokryfikirjat. Kolmas merkittävä tekstilähde ovat Kuolleen meren kääröt, jotka on kirjoitettu ennen ajanlaskun vaihdetta. Ne löytyivät vuodesta 1947 alkaen Kuolleen meren rannalla olevista luolista. Näitä kääröjä käytettiin paikalla sijaitsevassa Qumran-yhteisössä. Raamatuntutkimuksessa hyödynnetään kaikkia tekstilähteitä. On huomattu, että teksteissä on selviä poikkeamia eikä aina voida sanoa, että vanhempi tekstilähde on oikeampi. Itse asiassa mitään alkuperäislähdettä ei ole olemassa. Historiaa tutkittaessa on etsittävä Raamatun lisäksi muita kirjallisia aikalaislähteitä sekä suoritettava arkeologisia tutkimuksia.
Kuningas Daavid on tuntemassamme muodossa kirjallinen hahmo. Hänestä ei ole löytynyt Raamatun ulkopuolisia kirjallisia lähteitä. Toistaiseksi merkittävin arkeologinen lähde on noin vuoden 800 eaa. paikkeille ajoittuva teksti, jota kutsutaan Tel Danin steelaksi. Tekstissä viitataan Juudan kuningaskuntaan käyttäen siitä nimeä ”Daavidin huone”, joka viittaa Daavidiin Juudan kuningaskunnan perustajana. Toinen vastaava nimimuoto on ehkä hieman varhaisemmassa Moabin kuningas Mesan steelassa. Steeloja on tutkittu tarkkaan. Kuningas Daavidista ne eivät kerro oikein mitään. Varsinainen arkeologinen tutkimus alkoi Palestiinassa 1800-luvulla. Aluksi se oli paljolti nimenomaan Raamatun arkeologiaa, jolla yritettiin todistaa, että Raamatun kertomukset pitävät historiallisesti paikkansa. Tästä tarkoitushakuisesta tutkimuksesta on sittemmin siirrytty tieteenalan omilla menetelmillä tehtävään tutkimukseen. Jos arkeologisia löytöjä haluttaisiin sovittaa yhteen Raamatun kertomusten kanssa, on vaikea löytää sellaista aikahaarukkaa, johon Daavid ja Salomo voidaan sijoittaa. Näyttää siltä, että aiemmin Salomonin rakennuttamiksi oletetut rakenteet kuuluvat kuningas Omrin aikaan 800-luvulle eaa.
Tappoiko Daavid Goljatin, näyttää olevan suuren yleisön mielenkiintoa herättävä kysymys. Aiheellisesti, sillä 2. Sam. 21:19 perusteella Goljatin tappoikin betlehemiläinen Elhanan. Kun ei Samuelinkirjasta löydy yksiselitteistä vastausta ongelmaan, on tyydytty Aikakirjojen ratkaisuun (1. Aik. 20:5), jonka mukaan Daavid tappoi Goljatin ja Elhanan surmasi Goljatin veljen, joka oli jättiläinen hänkin. Daavidiin liitettyjen eri kertomusten ajoittaminen ja yhteen sovittaminen on äärimmäisen haastavaa ja osin mahdotonta. Samuelien kirjojen viimeinen versio on syntynyt todennäköisesti joskus ensimmäisellä vuosisadalla eaa.
Daavidilla kerrotaan olevan useita vaimoja. Hän elää moniavioisessa suhteessa, mikä oli normaalia muinaisessa Lähi-idässä. Mooseksen lain mukaan kuninkaat eivät kutenkaan saaneet olla moniavioisia (5. Moos. 17:17), mikä lain kohta on luotu jälkikäteen viittauksena erityisesti Daavidin poikaan Salomoon, joka otti runsaasti vierasmaalaisia vaimoja. Daavidin polygamiaa tarkastelee 1800 luvun lopulla Kairon genizasta löytynyt Damaskon kirja, joka oli arvovaltainen teos Qumranin liikkeessä.
Salomon historiallisuus on vielä epävakaammalla pohjalla kuin Daavidin. Hänestä ei ole säilynyt aikalaislähteitä eikä arkeologista todistusaineistoa. Siinä missä Daavidin kuningaskuntaa ja kuninkuutta on liioiteltu Samuelin kirjassa, saavat Salomon kuningaskunta ja hänen hahmonsa vielä suuremmat mittasuhteet Kuninkaiden kirjassa. Kuningastarinat palvelevat uutta tarkoitusta, kun 500-luvulla eaa. Juudan kansan johtajat ja kirjurit elivät pakkosiirrettyinä Babyloniassa. Heidän tulkintansa mukaan Juudaa ja Israelia kohdannut tuho johtui siitä, että Daavidista ja Salomosta alkaen kansa ja sen johtajat eivät noudattaneet Jahven käskyjä. Oliko Jerusalemissa temppeliä ja mitä jumalia siellä palvottiin? Vaikea vastata, kun temppelistä ei ole mitään arkeologisia löytöjä. Toki siellä siitä huolimatta saattoi olla temppeli.
Kirjan otsikkoa mukaileva luku Daavidin pitkä varjo kertoo Daavidin jälkivaikutuksesta. Siihen liittyy muun muassa Persian hallitsija Kyyros, jonka Jesajan kirja (45:1) esittelee Jahven voitelemana kuninkaan. Sivujuonteena on mainittu, että juutalaisesta näkökulmasta Yhdysvaltain presidenttiä Donald Trumpia on verrattu Kyyrokseen. Hän on juutalaisten ystävä ja Jumalan valitsema työkalu, jonka elämä ja käytös eivät kuitenkaan edusta kristillisiä hyveitä. Daavidin varjo liittyy kuitenkin Messiasodotukseen, joka puhkesi Persian alaisuudessa ja jatkui makkabilaiskapinaa seuranneen hasmonealaisen itsenäisyyden aikana. Qumranilaisen liikkeen piirissä odotettiin jopa kahta messiasta.
Betlehemiläissyntyisen Jeesuksen myötä syntyi kristillinen kirkko, jolle Jeesus oli Messias. Uusi testamentti on täynnä Vanhan testamentin tulkintaa, jonka mukaan Jeesuksessa toteutui juuri Daavidille annettu Jumalan lupaus ikuisesti kestävästä valtakunnasta. Varhaiset Jeesuksen seuraajat odottivat taivaaseen astuneen Jeesuksen, Daavidin perillisen, palaavan pian ja perustavan maanpäällisen kuningaskuntansa. He joutuivat kuitenkin pettymään: Jeesus ei palannut pian, eikä mitään maanpäällistä valtakuntaa syntynyt. Jeesuksen seuraajien joukossa kehittyi vaihtoehtoinen ratkaisu: Kristus-kuningas ja hänen valtakuntansa saivat hengellisen merkityksen. Sitä ei voi tuhota, koska se on taivaassa ja Jeesukseen uskovien sisällä kaikkien maallisten voimien yläpuolella.