Raamattutietoa niin, että mökin mummokin ymmärtää

Matti Kankaanniemi: Historian Jeesus ja salaliittoteoriat. Warelia 2026. 399 sivua.

Yritän seurata aktiivisesti teologista tutkimusta lähinnä kotimaisesta vinkkelistä katsoen. Tarkoituksena on korjata sitä vajetta, mikä opiskeluaikana pääsi syntymään, kun luki vain valmistuakseen eikä niinkään tietääkseen ja ymmärtääkseen. Matti Kankaanniemi on minulle uusi tuttavuus. Ensimmäisen kerran kohtasin Kankaanniemen nimen Jari Jolkkosen pääsiäisenä TV:ssa esitetyssä dokumentissa Ristin mies ja minä – Jeesus Nasaretilaisen tarina. Yksi haastatelluista asiantuntijoista oli Kankaanniemi.

Nyt sitten ilmestyikin tämä puolen tiiliskiven kokoinen kirja, jossa Kankaanniemi kertoo paljon itsestään. Hän on kotoisin Sastamalasta, missä kotikaupungin lehti teki hänestä haastattelun, koska entinen tarkkailuluokan poika oli väitellyt teologian tohtoriksi. Tyrvään Sanomien anonyymi lukija oli kommentoinut haastattelua yleisönosastossa todeten someviestiä muistuttavalla heitolla: ”Hienoa väitellä sellaisen miehen haudasta, jota ei ole ollut ikinä olemassa, viitaten tieteellisiin ja perimätiedollisiin faktoihin joiden mukaan jeesusmyytti kopioitu suoraan egyptin mytologiasta. Joillaki sitte on vissiin vähä hämärtynyt jostakikohtaa...” Haastateltava, joka näyttää harrastavan vapaapainia, koki varmaan saaneensa yllättävän potkuiskun kylkeensä ja tunsi tarvetta vastata iskuun. Anonyymin kommentaattorin mielipide oli hatarasti perusteltu, joten painiotteluvertausta jatkaen häntä ei voinut pitää vaikeasti kohdattavana vastuksena. Onhan niitä näet paljon merkittävämpiäkin Jeesuksen historiallisuuden kieltäjiä. Mutta tässä asiassa on tehtävä ero sen välillä, onko Jeesus Nasaretilaisena tunnettu henkilö todella ollut olemassa ja toisaalta, mitä hänestä voidaan tietää.

Kankaanniemi ottaa väittelykumppanikseen amerikkalaisen filosofin Richard Carrierin (s. 1969), aikamme merkittävimmäksi katsotun Jeesus-denialistin. Aktiivisesti sekulaarin maailmankuvan ja ateismin puolesta kampanjoiva Carrier on väitellyt tohtoriksi antiikin historiasta. Hän yhdistää ateisminsa vahvaan poliittiseen agendaan ja on muun muassa ilmoittanut olevansa polyamoristi. Ennen kuin päästään Carrierin väitteiden käsittelyyn on tehtävä perusteellinen alkuselvitys, jossa käydään läpi tieteellistä tutkimustapaa. Tieteellisen historiatutkimuksen johtava periaate on, että historian Jeesusta ja myöhäisantiikin Jeesus-kirjallisuutta pitää tutkia samoilla periaatteilla kuin historiaa yleensä. Tutkijan ennakko-oletukset ja ”salaiset motiivit” ovat valitettavan usein heikentämässä tutkimuksen uskottavuutta. Kirjan toisessa osassa astutaan kirjan aiheen ydinalueelle, Jeesuksen olemassaolon kieltävän ajattelun historiaan. Raamatun ulkopuolisen Jeesuksen historiallisuutta todistavan aineiston ydinkohta on Testimonium Flavianum -nimellä tunnettu juutalaisen historioitsija Josefuksen maininta Jeesuksesta. Tämä tieto on tapana mainita jopa rippikouluopetuksessa, vaikkei siihen sen tarkemmin syvennytäkään. Pidemmälle menevässä aiheen käsittelyssä päädytään pohtimaan sitä, ovatko kristityt käyneet myöhemmin ”parantelemassa” Josefuksen historiallisia tiedonantoja eli onko Josefuksen käsikirjoitus aito vai ”korjattu” versio. Tälle aiheelle Kankaanniemi antaa paljon tilaa argumentoiden sen puolesta, että mahdollinen korjauskaan ei muuta tosiasiaa, että Josefus mainitsee Jeesuksen historiallisena henkilönä. Kolmannessa osassa Kankaanniemi käsittelee Carrierin perusteluja denialismiinsa ja neljännessä osassa metodologiaa, jolla tietoa Jeesuksesta kriittisesti analysoidaan.

Kankaanniemen teos ei ole varsinaisesti tieteellinen tutkimus, vaikka se onkin vahvasti nootitettu eli lähdeviitteet on ilmoitettu tunnontarkasti ja tieteellinen väittely noudattaa tieteen metodeja. Kirja on kuitenkin tarkoitettu vastaukseksi yhdelle Tyrvään Sanomien lukijalle, joka pitää hulluna Jeesuksen hautaa koskevan tutkimuksen tekemistä, kun ”ei hautaakaan ole ikinä ollut olemassa”. Samalla tämä kirja on tarkoitettu tavalliselle mökin mummolle, joka hänkin tarvitsee hieman yksinkertaista teologista valistusta. Kirjoittajan mielestä ajatus vähäjärkisestä mummosta ei kuitenkaan sovi ainakaan hänen omiin mummoihinsa, joilla opiskeluhalua ja tiedonjanoa riitti ja toinen heistä suoritti loistavun arvosanoin kouluja niin pitkälle kuin torpan tyttönä sai opiskella.

Kankaanniemi kumoaa Carrierin väitteet kohta kohdalta tieteellisesti argumentoiden. Kankaanniemi käy yksityiskohtaisesti läpi kaikki Carrierin väitteet, jotka koskevat Testimonium Flavianumia. Väitteissä sivutaan myös Luukkaan evankeliumin Emmauskertomusta ja tietysti kirkkohistorioitsija Eusebius Kesarealaisen ja toisaalta kirkkoisä Hieronymoksen osallistumisesta Testimoniumista käytävään keskusteluun. Vielä sekin kysymys: Miksi kirkkoisä Origenes vaikeni Testimoniumista? Kankaanniemi osoittaa Carrierin päättelyketjussa faktavirheitä, liian suuria päätelmäloikkia ja metodin virheellistä soveltamista.

Seuraavaksi otetaan esille Paavalin kirjeiden maininnat historiallisesta Jeesuksesta. Carrierin mukaan Paavalin uskonnollinen systeemi sisälsi ”taivaallisissa dimensioissa” tapahtuneita pelastusakteja, kuten Kristuksen sovituskuoleman. Paavalin ja hänen aikansa kristittyjen ajattelussa ei ollut mitään historiallista Jeesusta eikä sellaista tarvittu. Carrier liittyy esoteerisparallelistiseen teoriaan, jonka mukaan Kristusmyyttejä tai Jeesus-analogioita on huomattavan paljon eri uskonnoissa, mytologioissa ja kulteissa läpi historian ja eri puolilla maailmaa. Kristus -myyttiä alettiin konkretisoida sepittämällä Markuksen evankeliumina tunnettu kirja. Myytille siis keksittiin konkreettinen tarina, jossa päähenkilönä on fiktiivinen Jeeus Nasaretilainen. Markuksen ”Jeesus-stoori” luotiin paljolti Vanhan testamentin pohjalta. Kankaanniemi toteaa, että tyypillistä esoteerisparallelistisille näkemyksille on mikrohistoriallisen aherruksen puuttuminen. Tämä tarkoittanee sitä että mielikuvitus lentää korkeissa sfääreissä, mutta todellinen yksityiskohtainen tieteellinen historiantutkimus jää tekemättä.

Kankaanniemi esittelee evankeliumien ajoitusta koskevan ongelman. Evankeliumien ja Apostolien tekojen ajoittaminen on hyvin vaikea tehtävä. Keskustelu ajoituksesta kulminoituu vuonna 70 tapahtuneeseen juutalaissotaan, johon evankeliumit ottavat omituisen nihkeästi kantaa, mikäli evankeliumit ajatellaan kirjoitetuiksi sodan jälkeisenä aikana. Denialistit valitsevat mielellään evankeliumeille suhteellisen myöhäiset kirjoitusajankohdat. Tiukasti evankeliumien historiallisuuteen uskovat tutkijat ovat vastaavasti painottaneet varhaisia kirjoitusajankohtia. Kankaanniemi taipuu evankeliumien ja Apostolien tekojen osalta varovaisesti puoltamaan varhaisempaa ajoitusta, mikä tarkoittanee ennen vuotta 70 jKr. tai pian sen jälkeen. Raamatuntutkijoiden yleisesti hyväksytyt arviot sijoittuvat vuosien 65 - 100jKr. välille.

Markuksen evankeliumin historiallista pohjaa puoltaa Kankaanniemen mukaan Rufuksen ja Aleksandroksen mainitseminen Jeesuksen kärsimyshistorian yhteydessä. Johannes Kastajan historiallisuuden todistaa historioitsija Josefus. Lisäksi käsitellään Q-lähdettä, joulukertomuksia, Juudas Iskariotin kuolemaa, Jeesuksen hautaamista koskevaa kertomusta ja Jaakobia, Herran veljeä. Kun viimein on päästy johtopäätökseen, että Jeesuksen historiallisuutta puolustavat monet lähteet, seuraa yhden luvun verran tarinaa siitä, millaisesta Jeesuksesta siis onkaan kysymys.

Kankaanniemi käyttää kertomuksessaan paljon humoristisia vertauksia ja yhdistelee tutkimuskohdetta koskevia tietoja nykypäivän elämän ilmiöihin ja vähän maailmanpolitiikkaankin. Kuvitustahan kirjassa ei ole, mutta hersyvä kieli kuvittaa erinomaisesti.

Etusivu    Kirja-arvioinnit