Kirkot tiellä kohti sovintoa

Tomi Karttunen: Augsburg 1530. Jakautuneen kirkon perintö ja ykseyden tie. Väyläkirjat 2026. 272 sivua.

Mihin tarvitaan vielä/enää Augsburgia 1530? Eikö ole kysymys jo vanhentuneesta ja merkityksettömäksi tulleesta dokumentista, jossa reformaattorit puolustautuivat Rooman kirkon syytöksiltä?

Vastaus on yksiselitteisesti, että Augsburg on vielä voimassa oleva dokumentti, joka toimii pohjana kirkon ykseyteen pyrkivässä ekumeenisessa liikkeessä. Eikä ekumenia voi olla vain hyvä harrastus kristillisen teologian alalla. Se on suoranainen välttämättömyys. Kristillisen kirkon jatkuva hajaantuminen on vakava mainehaitta kaikelle kristilliselle julistuksen ja koko kirkon toiminnalle. Ekumenia on myös kirkon sisäistä tutkistelua, jossa se paneutuu oman uskonsa perusteisiin ja pyrkii jatkuvasti uudistamaan itseään. Ecclesia semper reformanda est. Tätä kirkko tekee yhdessä muiden kirkkojen kanssa, erityisesti äitikirkkonsa roomalaiskatolisen kirkon kanssa. Myöskään ortodoksista kirkkoa ei voi työntää syrjään, ei varsinkaan Suomessa, koska sillä on maassamme virallinen kansankirkon asema. Ekumenia edistyy parhaiten monenkeskisenä. Meillä on käyty oppikeskusteluja myös Vapaakirkon, baptistien ja helluntailaisten kanssa. Keskustelujen tarkoituksena on ymmärtää paremmin toista osapuolta, poistaa väärinkäsityksiä ja muuttaa asenteita ystävälliseksi ja kunnioittavaksi. Ekumeenisessa keskustelussa ei ole tavoitteena kaupankäyntiä muistuttava kompromissien tekeminen, vaan oman ja toisten uskonkäsityksen parempi ymmärtäminen.

Luterilaisten puolelta merkittävin dokumentti, jonka pohjalta keskustelua käydään, on Augsburgin tunnustus (Confessio Augustana, lyh. CA), jonka luterilaiset reformaattorit laativat Augsburgin valtiopäiville puolustaakseen reformatorisia ajatuksiaan. Tunnustuksen ”pääarkkitehtina” toimi Lutherin aisapari Filip Melanchton, koska Luther itse oli estynyt pääsemään kokoukseen. Oppikeskustelun käyminen ilman dokumenttia, jossa uskonkäsitys ilmaistaan selväsanaisesti, olisi mahdoton tehtävä. CA esittää selvät perusteet sille, mikä erottaa reformatorisen uskon katolisesta kirkosta ja välillisesti myös ortodokseista sekä toisaalta anabaptisteista. CA:n tarkoitus ei ollut esittää perusteita uuden kirkkokunnan muodostumiselle, vaan osoittaa, että reformoitu usko edustaa vanhaa, Raamattuun perustuvaa jakamattoman kirkon uskonkäsitystä. Ei ole tarkoitus perustaa uutta kirkkoa vaan uudistaa jo olemassa olevaa. Lopputuloksen me tiedämme. Kirkko jakautui, mutta roomalaiskatolinen kirkkokin joutui paneutumaan oman uskonsa perusteisiin. Jakolinjat ovat aikojen saatossa vielä syventyneet, mutta 1900-luvulla käynnistyi kirkkojen välinen yhteysliike, jossa merkittävä tekijä on ollut Kirkkojen Maailmanneuvosto.

Karttusen kirja on hyvin ajankohtainen, sillä Augsburgin tunnustuksen 500-vuotisjuhlavuottta vietetään kansainvälisesti 2030. Kirja tarjoaa syvälle luotaavan taustoituksen valmistauduttaessa merkkivuoden viettoon. Se auttaa myös ymmärtämään kirkon kulttuurihistoriallista merkitystä Suomessa osana eurooppalaista kehitystä Turun tuomiokapitulin perustamisen 750-vuotisjuhlavuonna 2026.

Johdannossa Karttunen selviää kirkon uskon porrastettua normien hierarkiaa, jossa ylimpänä on Raamattu, norma normans. Sitä seuraavat vanhan kirkon uskontunnustukset ja viimein tulevat luterilaiset tunnustuskirjat, norma normata, ohjattavat ohjeet. Ensimmäisessä pääluvussa kerrotaan historiasta, joka johti kirkon jakautumiseen, eli pyhää roomalaista keisarikuntaa. Historia on pitkä ja monivaiheinen. Käydään läpi mm. ristiretket, joille yhtenä syynä oli anekauppa. Ristiretkeen osallistumalla saattoi tehdä hyvitysteon, joka oli osa rippiä katolisen uskon mukaan. Anekauppa sai jatkossa yhä uusia muotoja ja johti juuri ensimmäiseen Lutherin reformatoriseen toimenpiteeseen eli 95 teesin naulaamiseen Wittenbergin linnankirkon oveen. Vaikka reformaation alkuperäinen tarkoitus oli kirkon reformoiminen, polarisoitunut ilmapiiri johti yhä suurempaan vastakkainasetteluun. On tunnustettava, että myös reformaattorin äänenpainot olivat ylilyöntejä. Onneksi niihin ei sentään sisällytetty Lutherin kaikkein kiivaimpia äänenpainoja, mutta ehkä tunnustuskirjojakin on hyvä tarkastella aikansa dokumenttina. Augsburgin tunnustus tarvitsee siis nykyaikana tulkintaa. Sitä on riisuttava poleemisista ilmaisuista ja sovellettava käytävään keskusteluun.

Monissa kirkoissa hyväksytään tunnustuskirjana vain Lutherin katekismukset ja muuttumaton CA eikä muita luterilaisen tunnustuskirjallisuuden osia. Näin oli myös Etiopian evankelisessa kirkossa, jossa palvelin 1970-luvun alusta lähtien. Kirkko perusti uuden synodin, mikä synodaalisen kirkkojärjestyksen mukaan vastaa episkopaalisen järjestelmän hiippakuntaa. Olin synodin perustavassa kokouksessa 1971, jossa kirkkolaki ja -järjestys hyväksyttiin. En tiedä, kuinka paljon kokouksen osanottajat ymmärsivät tehtyä päätöstä. Raamattukoulun opettajana tehtäväni oli opettaa tuleville seurakuntien johtajille myös Augsburgin tunnustusta, joka sikäläisessä ympäristössä tuntui aika vieraalta elementiltä. Tarkemmin ajateltuna juuri siihen ympäristöön tämä luterilainen tunnustus tuntui tärkeältä. Olivathan kirkon jäsenet suurelta osin olleet aikaisemmin amerikkalaisen presbyteerilähetyksen kohteena olleen kirkon jäseniä. Tämä paikallinen kirkko oli jakautunut lähinnä presbyteeriläisen ankaran kirkkokurin seurauksena. Nyt ei rajaa vedetty katoliseen suuntaan, vaan reformoituun.
Kirjan toisessa pääosassa selostetaan Augsburgin tunnustuksen sisältöä. Siinä käydään läpi kaikki artiklat ja todetaan vielä katolinen Kumoamus kyseisestä opinkohdasta. Katolisen osapuolen teologinen vastaus CA:aan oli nimeltään Confutatio Augustana eli Kumoamus. Vaikka katolinen osapuoli hyväksyi monissa kohdin reformaattoreiden opin, oli siinä kuitenkin suuri määrä kohtia, jotka nähtiin harhaoppisiksi. Oppikeskusteluissa ei päästy eteenpäin.Teologinen kiistely levisi myös keisarillisen hallinnon alaisiin ruhtinaskuntiin. Monet asettuivat reformaation puolelle. Reformaatio horjutti vakavasti koko keisarikunnan yhtenäisyyttä.

Kirjan viimeisessä osassa Tunnustus, ykseys ja missio esitellään ekumeenisia oppikeskusteluja, joissa on otettu varovaisia askelia kirkollisen yhteyden palauttamiseksi. Merkittävin sovittu kiista on vuodelta 1965, jolloin katolinen kirkko ja ortodoksinen kirkko sopivat, että vuonna 1054 langetetut keskinäiset harhaoppituomiot (ekskommunikaatiot) ja anateemat eivät ole enää voimassa. Suurin opillinen ero liittyy Nikean uskontunnustuksen kohtaan Pyhän Hengen lähtemisestä (Filioque-kiista), jossa ortodoksit katsovat Hengen lähtevän vain Isästä. Karttunen selostaa tämän kiistan vaiheita ensimmäisessä pääluvussa tarkkaan.

Katolisen ja luterilaisen kirkon oppikeskusteluissa on merkittävin virstanpylväs Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista (YJV 1999). Vanhurskauttamisoppi oli keskeinen syy 1500-luvun reformaation myötä tapahtuneeseen läntisen kristikunnan jakautumiseen. Nykyään YJV:een ovat liittyneet niin metodistit, anglikaanit kuin reformoidut.

On ehkä syytä vielä mainita, keitä auktoriteetteja Karttunen siteeraa runsaimmin. Heihin kuuluvat luterilaisista tutkijoista tanskalainen teologi Regin Prenter (1907-1990) ja saksalainen Dietrich Bonhoeffer, natseja vastustavan Tunnustuskirkon perustajajäsen ja vastarintataistelija. Suomalaisista tutkijoista mainitaan usein piispat Martti Simojoki, Eero Huovinen, Juha Pihkala ja Jari Jolkkonen, katoliselta vastapuolelta Kristittyjen ykseyden edistämisen neuvoston puheenjohtaja kardinaali Kurt Koch.

Etusivu    Kirja-arvioinnit