Kirkkoja on korjattava käyttötarkoituksensa mukaan
Risto Leppänen: Kahden leivän huone. Liedon kirkon muutos ja uusi aika. Kirjapaja 2024. 224 sivua.
Suomessa on liki 100 keskiaikaista kirkkoa. Ne ovat kirkkoja, millaisiksi kirkot mielletään, kivestä rakennettuja suorakaiteen muotoisia, korkeita harjakattoja, päädystä ristikuvioituja rakennuksia, joiden kyljessä on pari pientä sivurakennusta, asehuone ja sakasti. Tällainen kuva kirkosta on ikuistettu joulukortteihin. Näitä kirkkoja löytyy eri puolilta Suomea, etelästä pohjoiseen, vaan ei Itä-Suomeen. Täällä on myöhemmin rakennettuja kirkkoja, joista vanhimmat on rakennettu puusta. Puukirkkojen kohtalona on ollut usein palaminen, toissijaisesti kunnon rapistuminen. Kivikirkot ovat parhaiten kestäneet aikaa. Ne ovat maamme vanhimpia rakennuksia. Nykyään kivitalotkin puretaan viidessäkymmenessä vuodessa. Ne eivät ole kestäneet aikaa.
Kirkko kestää aikaa. Rakennus kestää, vaan entäpä käyttötarkoituksen mukainen
elinvoima? Näihin päiviin asti on kirkko pidetty kirkkona ja muihin seurakunnan
toiminna tarpeisiin on pystytetty seurakuntataloja ja leirikeskuksia. Nyt on
ongelmaksi tullut se, että kirkolla on liikaa kiinteistöjä. Niitä ei pystytä
ylläpitämään. Mitä pidetään ja mitä jätetään? Painetta on siihen, että kirkko
pidetään. Onhan se usein ainoa muisto keskiajalta, pitäjän ylivoimaisesti vanhin
rakennus. Mutta pitäisikö vanhaa kirkkoakin vähän saneerata nykyajan
käyttötarkoituksia paremmin vastaavaksi? Ehdottomasti pitää. Ongelmaksi
muodostuu se, kuinka paljon kirkon ulkohahmoa ja sisätilaa voi muuttaa.
Liedossa päädyttiin muuttamaan molempia ja siitä tuli pitkä taisto. Museovirasto ja ELY-keskus olivat taistelun toinen osapuoli, seurakunta toinen. Voiko Museovirasto sanella kirkkoon tehtävistä muutoksista vai antaako se vain lausuntonsa? Ainakin lausunnolle annettiin niin suuri painoarvo, että koko rakentaminen meinasi kaatua siihen. Seurakuntakin alkoi taipua asiassa: ”antaa olla entiselläns vaan.” Kirkkoherra jaksoi vielä jatkaa taistelua, mutta väsyi. Siinä vaiheessa seurakunta heräsi puolustamaan omaa asiaansa, mikä antoi kirkkoherralle voimaa jatkaa taistelua. Niin seurakunta pääsi korjaamaan kirkkoansa, jonka sisätilat uudistettiin perusteellisesti ja kirkon kylkeen rakennettiin sakastia vastaava sivurakennus, ”leipähuone”, seurakuntasali, jossa voidaan järjestää kirkkokahvit sekä muita pienimuotoisia tilaisuuksia. Sinne sijoitettiin myös WC-tilat, joita ilman kirkko ei voisi palvella ”monitoimikirkkona”. Asehuonetta ei tietenkään tarvita nykyään aseiden jättöpaikkana, kun ei aseidenkanto yleensäkään ole mikään yleinen oikeus eikä edes tapa. Sinne rakennettiin myös oleskelutila ja toinen vessa, joka on vielä lähempänä kirkkosalia.
Kirkkosali muotoiltiin kokonaan ”uuteen uskoon”. Penkit korvattiin kauniilla siirrettävillä tuoleilla, jotka voidaan sijoittaa tarpeen mukaiseen muotoon. Useimmiten kirkkosali toimii ovaalina kokoontumistilana, jonka keskiössä on alttari, ja väki istuu ovaalissa muodossa alttarin ympärillä. Kirkkoväki ei katsele toistensa selkiä, vaan vastapuolella olevia kasvoja. Päätä täytyy kyllä kääntää milloin alttarin, milloin saarnatuolin/lukupulpetin suuntaan. Lattialämmitys tekee kirkosta miellyttävän paikan oleskella ja harjoittaa vaikkapa hiljaisuuden joogaa.
Alttari on pysyvällä paikalla keskellä kirkkoa Calvario -veistosten alla, jotka Liedon seurakunta sai Turun museolta lainaksi 650-vuotisjuhliaan varten. Calvario (pääkallopaikka)-ryhmällä tarkoitetaan Liedon Pyhälle Pietarille omistetun kirkon, triumfikaareen sijoitettua puuveistosryhmää, jossa keskellä on ristiinnaulittu Jeesus ja hänen vierellään Jeesuksen äiti Maria sekä toisella puolella opetuslapsi Johannes.
Alttaria ympäröi kehä, johon on lattiaan kirjoitettu Jeesuksen sanat: ”Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini, Minä annan sen, että maailma saisi elää.” (Joh. 6:51) Tällä alttarikehällä ehtoollinen nautitaan seisten, mikä on monissa kirkoissa tapana, mutta luterilaisissa kirkoissa on omaksuttu tapa polvistua ehtoolliselle. Alttarikaide tuntuu Liedon kirkossa tarpeettomalta ja monille polvistuminen tuottaakin fyysisiä vaikeuksia. Liedon kirkko on kahden leivän huone, maallisen ja taivaallisen leivän. Kumpikin ovat tärkeitä. Ihminen ei elä vain leivästä, tarvitaan myös taivaallista leipää. Leipähuone on kirkkosalin maallinen vastike, jolla on merkittävä diakonisteologinen ulottuvuus: siellä on keittiö, jossa voidaan tehdä leipää ja jakaa myös nälkäisille. On alettu puhua Liedosta Betleheminä (heprean ilmaisu, joka voidaan kääntää leivän taloksi), jossa elämän leipä syntyy. Ehtoollisleipää ei täällä kuitenkaan leivota, vaan ymmärtääkseni se hankitaan edelleen diakonissalaitokselta. Mieleeni tulee ekskursio Etiopian Lalibelasta, jossa yhden kallioon hakatun kirkon vieressä on ”Bet Lehem”, leipomo, jossa valmistetaan nimenomaan ehtoollisleipiä. Leipähuoneen seinät ja kattomateriaali poikkeavat kirkon yleisilmeestä. Kuvista päätellen näyttää siltä, että kirkon kiviseinää ja varsinkin sen toista samalla seinällä olevaa sakastia mukaileva kivimateriaali soputuisi paremmin kokonaiskuvaan.
Alttarin lisäksi kastemalja ja saarnatuoli sijoittuvat kirkon keskiöön. Kastemaljaan on kaiverrettu Efesolaiskirjeen ihmisiä erottelematon tervetulotoivotus. Kirkkotekstiilit on suunnitellut ja tehnyt tekstiilitaiteilija Helena Vaari. Tekstiilien nimi ”Yhteinen tie” yhdistää sukupolvet, jotka vuosisatojen ajan ovat saapuneet Liedon kirkkoon Hämeen Härkätietä, Aurajokea ja muita kulkureittejä pitkin. Alttarivaatteet ovat taidekirjottua pitsiä. Saarnatuolin kirjaliinojen kuva-aihe tuo kirkkoon Liedon Madonnan, vanhimman ja arvokkaimman puuveistoksen, jota Pyhää Pietaria esittävän veistoksen rinnalla yhä säilytetään museotilassa Turun linnassa. Seurakunta on pyytänyt näiden veistosten palauttamista alkuperäiselle paikalleen Liedon kirkkoon. Kirkon vika on tietenkin se, että se on itse puhdasoppineisuuden aikakaudella poistanut monet katolilaisina pidetyt vaikutteet kirkosta varastotiloihin, mistä aikoinaan museolaitos on ne puolestaan pelastanut tuhoutumasta. Olisiko nyt aika, jolloin kirkko ”parannuksen tehneenä” saisi kirkkoonsa veistokset, joiden kulttuurihistoriallinen paikka on kirkko?
Kirkon itäpäätyyn sijoittuvasta Pikkukirkosta on tullut lasiseinällä hienovaraisesti erottuva ja samalla kirkkosaliin avautuva tila. Itäpäädyssä on entisellä paikallaan Eero Järnefeltin maalaus Jeesus ja langennut nainen. Sen ainoan kerran, kun olen käynyt Liedon kirkolla, sain kuitenkin näkyviini tuon minua kiinnostavan harvinaisen alttarimaalauksen. Kirkon ovet olivat silloin kiinni. Nyt niitä yritetään pitää aina avoimina. Nähdään, että kirkko ei ole olemassa vain yhteisesti järjestettyjä tilaisuuksia vaan myös yksityistä hartautta varten. Ja tärkeintä ei ole se, kuka mitenkin yksityistä hartauttaan harjoittaa, vaan että paikka olemukseltaan kutsuu hiljentymiseen ja tarjoaa henkilökohtaiselle hartaudenharjoitukselle kuvamateriaalia.
Kirjan loppupuolella kirjoittaja esittelee teologista pohdintaa kirkkokokemuksista kehinä ja osallisuutena liturgiaan, kauneuteen, hiljaisuuteen ja yhdessä oloon. Kehien kohtaamisen alueeksi määrittyy kaikkein pyhin.
Liedon seurakunta ei ole missään vaiheessa pyrkinyt olemaan ennakkotapaus, jonka mukaan kirkkojen uudistustöitä Suomen kirkossa jatkossa toteutetaan. Olisi mielellään tyydytty siihen, mitä museovirastokin vaati, että tässä oli kysymys vain yksittäistapauksesta. Ei mahda mitään, että tästä tuli pitkällinen taistelu, jonka lopputuloksena voi hyvinkin käydä niin, että tästä on tullut ennakkotapaus ihan myönteisessä mielessä. Kirjan kirjoittajan työtoveri Arto Kuorikoski haastaa seurakuntia, kulttuuriperinnön asiantuntijoita ja viranomaisia kirkkotilamuutosten kokonaisarviointiin. Tähän tarkoitukseen hän on laatinut muutoshankkeiden suunnittelukriteerit. Tie keskiaikaisten kirkkojen muutokselle on avattu. Suomea ei voi jättää kirkkotilamuutoksissa jo muualla käynnissä olevan kehityksen ulkopuolelle. Kirjan lopussa on liitteenä esitelty pohjoismaisia ja keskieurooppalaisia kirkkotilojen muutosesimerkkejä sanoin ja kuvin.