Piispan tie ahtaasta uskonnosta avaraan

Johanna Venho: Kotimatkoja Mari Leppäsen kanssa. Tammi 2024. 414 s.

Ensimmäinen kosketukseni lestadiolaisuuteen oli, kun luokkatoverini Heikki Kankkonen oli saanut vihiä siitä, että minä oli tullut herätykseen. Minun herätykseni tapahtui Lappeenrannan seurakunnan nuorissa herännäistaustaisten seurakunnan työntekijöiden vaikutuspiirissä. Seurakunnan nuoria ei kyllä kasvatettu tarkoituksella minkään herätysliikkeen jäseniksi, vaan ihan vain omaa seurakuntaa hengellisenä kotinaan pitäviksi nuoriksi. Heikki ilmoitti, ettei millään seurakunnan toiminnalla ole merkitystä elävän uskon ja taivaaseen johtavan Jumalan valtakunnan kanssa, jota edustaa lestadiolaisuus. Syntejä ei saa anteeksi rukoilemalla, vaan ainoastaan lestadiolaisen julistajan henkilökohtaisen synninpäästön kautta. Sitä kutsutaan parannuksenteoksi. Heikki lainasi minulle Päivämies-lehteä, jotta voisin tutustua tähän ainoaan autuaaksi tekevään uskonyhteisöön. Kävimme toki paljon muutakin keskustelua, jos niitä nyt voi keskusteluiksi nimittää, sillä Heikkihän oli se, joka ilmoitti, mikä on oikean uskon sisältö. Minun osani oli olla kuin syytetyn penkille oppimassa, että herätykselläni ja uskollani ei ole mitään merkitystä, koska Jumalan valtakunta oli vain siinä hengellisessä liikkeessä, jota hän edusti.

Lopulta kävi niin, ettei minusta tullut lestadiolaista, vaikka joskus kävinkin kirkon alasalissa vanhoillislestadiolaisten seuroissa. Pidetyt puheet jäivät oudoiksi ja vanhan raamatunkäännöksen käyttö eivät tehneet luokseen vetävää vaikutusta. Päivämiehen lukemisesta opin lähinnä sen, ettei lehdessä kysymyksiä esittävät lestadiolaisnuoretkaan olleet vakuuttuneita hengellisen kotinsa ainutlaatuisuudesta. Näihin aikoihin Lappeenrannassa käytiin kirkkoherranvaalit, joissa ehdolla oli lestadiolainen sairaalapappi Veikko Pentikäinen, Marin isänisä. Oman hengellisen liikkeensä tuki ei riittänyt auttamaan häntä vaalivoittoon. Minä en ollut vielä äänioikeutetussa iässä enkä siis osallistunut vaaleihin millään muotoa. En myöskään tiedä, onko Lappeenrannan vaaleissa ollut merkitystä sillä, että Veikon veli Vilho oli toiminut nuorena miehenä Venäjän vakoojana ja pilannut sukunsa maineen.

Kertomatta enempää kohtaamistani lestadiolaisista totean, että lestadiolaisuus on eittämättä Suomen suurin herätysliike ja opilliselta näkemykseltään kaikkein eksklusiivisin. Eikä se enää taida olla oikein aito herätysliike, vaan ennemminkin perinneliike, joka ylläpitää omaa yhteisöään. Oman yhteisön yhtenäisyyden vaaliminen on vaatinut tiukkaa sisäänpäin kääntyneisyyttä ja omien jäsenten valvontaa. Jos ei pysy lestadiolaisessa opissa eikä kunnioita järjestön hierarkiaa, joutuu puhuttelun kohteeksi. Uhkana on liikkeen jäsenyydestä erottaminen, ja se merkitsee entisten uskonystävien hylkäämäksi joutumista niin, ettei enää tervehditä sisäpiiriin kuuluvalla Jumalan terve -tervehdyksellä eikä olla enää ystäviä, joita on ilo tavata. Turvallisesta sisäpiiristä ulos joutuminen on kokemus, joka järkyttää sekä mieltä että uskonelämää.

Johanna Venhon kirjoittama kirja perustuu pitkiin keskusteluihin, joita hän on käynyt Mari Leppäsen kanssa. Keskustelut tapahtuvat niissä paikoissa, jotka Marille ovat tulleet läheisiksi ja jotka kantavat monia muistoja elämän varrelta. Ollaan sekä äidin että isän sukujuurilla. Lestadiolaisuuden Mari on perinyt omakseen jo äidinmaidossa. Se on erottamaton osa hänen identiteettiänsä. Aviopuolisokin löytyy samasta hengellisestä kodista kotoisin olevasta Ristosta, lestadiolaispapista, joka saa valtuutuksen toimia lestadiolaispuhujana. Miehille se on mahdollista. Naisia ei puhujan pönttöön kutsuta eikä valtuuteta, sillä naisen paikka on koti.

Näillä mennään siihen asti, kunnes työkutsut ja tehtävät alkavat osoittaa uuttaa suuntaa, kohti moniulotteisempaa maailmaa. Pappiskutsumus alkaa vähitellen hahmottua Marille. Monen naisen tie pappisvirkaan on ollut haastava suomalaisessa kirkollisessa ympäristössä. Lestadiolaisuudessa se tarkoittaa, ettei nainen voi enää olla lestadiolaisen yhteisön jäsen. Kun on koko ikänsä kuulunut lämpimään ja turvalliseen hengelliseen yhteisöön, on siitä eroaminen vaikea. Suhteet eivät katkea vain yhteisön johtajiin ja seurakansaan, vaan ongelmia syntyy myös perhe- ja sukulaispiirissä. Mari ja Risto pitävät kuitenkin yhtä tässä tärkeässä asiassa, minkä johdosta myös Riston yhteydet hengelliseen kotiinsa katkeavat. Tässä vaikeassa elämäntilanteessa pariskunta päättä ottaa etäisyyttä suomalaiseen elämänmenoon ja kirkkopolitiikkaan. He hakeutuvat Espanjan aurinkorannikolle seurakuntatyöhön suomalaisten matkailijoiden parissa. Varsinaisen työn ohessa täällä on myös tilaisuus retkeillä luonnossa ja tutustua katoliseen kirkkoon ja sen hengenelämään. Espanjassa on vahva pyhiinvaellusperinne ja luostariperinne hengellisine opettajineen. Lestadiolaisuudesta eroaminen aiheutti Marissa vaikeuden sanoittaa uskoansa uuteen muotoon. Uudessa ympäristössä ja uusien vaikutteiden alaisena alkaa hahmottua uusi tapa ilmaista uskoaan.

Suomeen palatessa oli tarkoitus jatkaa entisellä paikallaan piispa Kaarlo Kallialan erityisavustajana, mutta hänelle avautuukin hiippakuntadekaanin väliaikainen virka. Tulee sellainen tunne, että tässä on aika paljon johdatusta mukana, kun Mari pääsee tuomiokapituliin keskeiseksi toimijaksi seuraamaan piispan toimia viereltä. Siitä ei ole pitkä hyppy seuraavaan etappiin, piispanvirkaan, jota hän ei toki itse havittele, mutta tulee haastetuksi ja kutsutuksi mukaan. Piispaksi valinta on pitkä prosessinsa. Huomionarvoista on se, että vaalitaistelussa Mari tulee leimatuksi liberaaliksi ehdokkaaksi ja toiselle kierrokselle päässyt vastaehdokas konservatiiviksi, vaikka nämä leimat eivät tee täyttä oikeutta kummallekaan. Tosiasia on kuitenkin se, että kysymyksessä suhtautumisessa samaa sukupuolta olevien avioliittoon Mari asettuu puolustavalle kannalle. Marissa asuva oikeuden vaatimus ja syrjinnän vastustamisen tunto ohjaa hänen ajatteluaan, mikä merkitsee entistä suurempaa pesäeroa entiseen hengelliseen yhteisöönsä. Tilalle tulee hiljaisuuden liikkeeksi kutsuttu avara hengellinen yhteisö, jonka merkittävänä vaikuttajana on ollut myös taustayhteisöstään lestadiolaisuudesta ulos sysätty Anna-Maija Raittila. Marin sydäntä lähellä tulee olemaan Turussa vaikuttava pyhiinvaelluskeskus, Naantalin birgittalaisluostari ja Pyhän Birgitan hengellinen perintö sekä Valamon ortodoksinen luostari, luterilaiset luostariyhteisöt Enonkoskella ja Haminan Poitsilassa ja Via Silenti.

Elämäkerran voi tietysti kirjoittaa itse, mutta tässä tapauksessa näyttää hyvältä, että joku toinen tekee sen ja voi arvioida asioita ulkopuolisen silmin. Tämä kertomus on osa suomalaista herätysliikkeen historiaa ja samalla lestadiolaisperheen sukuhistoriaa. Saadaan myös pieni väläys Juha-isän uskontotieteellisestä tutkimuksesta. Äitikin on tutkija, mutta ehkä hänen osansa on olla seitsemän lapsen kasvattaja. Lukija pääsee tutustumaan myös piispan työhön, jopa piispankaavun suunnittelun ja väri- sekä muotosymboliikkaan. Etäisyyden otto omaan herätysliikkeeseensä on vahvistanut Marin asemaa koko Suomen kirkon piispana. Hän on edennyt henkilökohtaisen taistelun kautta ahtaasta uskonnosta avaraan.

Etusivu    Kirja-arvioinnit